Time to say goodbye

Niin se vain on tytot ja pojat, etta tanaan on toiseksi viimeinen tyopaiva. Samalla kun explorer kopioi tyotiedostoja ulkoiselle kovalevylle, tassa avautui kaiken hassakan keskella hyva tilaisuus paivittaa blogia. Fiilikset ovat edelleen hieman kaksijakoiset. Toisaalta odotan kovasti kotiinpaluuta, mutta toisaalta on vaikea ymmartaa etta olemme oikeasti lahdossa USA:sta. Muuttolaatikot kotona ja muuttoon liittyvat askareet tosin pitavat hyvin huolen siita, etta muutto mielessa joka hetki.

Tavaroista ja asioista huolehtiminen on helppoa verrattuna siihen puristavaan tunteeseen rinnassa, joka syntyy kun ajattelee jaahyvaisia kaikille ihanille ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella olleet tarkea osa takalaista arkeamme. Pomo jarjesti jo alkuviikosta laksijaisjuhlat kotonaan tyokavereiden seurassa ja viikonloppuna on tiedossa kahdet laksijaiset. Lauantaiksi olemme jarjestaneet yhteisen metsalenkin ja ulkoilmabrunssin oman seuran juoksijoiden kanssa. Sunnuntaina on vuorossa perinteisemmat laksijaiset kaveriporukalla. Vahan tilannetta helpottaa ajatus siita, etta jaahyvaisten ei tarvitse olla lopullisia. Meilla molemmilla on jo monenlaisia tyohon liittyvia yhteistyokuvioita suunnitelmissa, joiden ansioista tulemme varmasti palaamaan naihin maisemiin. Joskin varmaan vain valiaikaisesti. Eihan se tietenkaan tule tuntumaan samalta kuin elaisi samaa arkea muiden kanssa. Mutta onhan se sentaan jotain.

Ammatillisesti postdoc-kausi on ollut erittain onnistunut, puhumattakaan kaikesta muusta mukavasta mita kahden vuoden aikana on tullut koettua. Viimeistelin juuri Suomen Akatemialle loppuraporttia ja tuotoksia kootessani ymmarsin, etta tamahan on ollut varsin tuotetteliasta aikaa. Vanhuusian lihavuutta on tullut tutkittua monesta eri nakokulmasta ja kotiinviemisina on paljon uutta tietoa ja nakokulmia ikaantymistutkimuksesta. Seuraava haaste onkin pystya hyodyntamaan opittuja asioita tutuissa kotimaan tyoympyroissa. Onneksi tassa ammatissa oman riman voi yrittaa aina nostaa korkeammalle. Siteeratakseni nykyisen pomoni tutkimusfilosofiaa: ”You can always do better!”

Haluan tassa vaiheessa kiittaa kaikkia ahkeria blogini lukijoita. Toivottavasti olen onnistunut valittamaan edes osan niista fiiliksista ja tapahtumista joita tama kaksivuotinen kausi on meille tarjonnut. Tama blogi hiljenee nyt ainakin vahaksi aikaa.

Vaikka kotiinpaluuseen on viela kuukausi aikaa, karistamme Marylandin polyt jaloistamme jo viikon kuluttua. Suuntana on itarannikko. Kulkuvalineena Pontiac. Tiedossa hienoja maisemia, uusia aksentteja ja puuduttavaa autossa istumista. Tulevaa taivaltamme voi seurata uudessa blogissa ”The last days of Pontiac”.

Getting there...

Yksi merkittava rajapyykki on nyt saavutettu. Olimme sopineet, etta aloitamme muuttovalmistelut toden teolla vasta Suomi-vieraiden visiitin jalkeen. Niagaran putoukset tuli koettua ja tehtya pikainen visiitti Kanadan puolelle. Vaikka aamupakkanen yllatti aamulenkkeilijat ja pisti viluttamaan putousten juuressa, oli ehdottoman kannattavaa ajaa toistatuhatta kilometria pohjoiseen. Ajoitus oli siina mielessa mainio, etta New Yorkin osavaltion pohjoisosissa ruska oli parhaimmillaan ja turistiruuhkat olivat kesan jaljilta halvenneet. Muutenkin oli aivan upea viikko.

Nyt vieraat ovat palanneet kotimaahan ja meidan on aika alkaa kaaria 2-vuotista elamaamme pakettiin. Toita on jaljella vajaa kuukausi ja nayttaa lupaavasti silta, etta silla suunnalla saan kaikki ajoissa valmiiksi. Viela on viimeisteltavana yksi kasikirjoitus, tutkimussuunnitelmaehdotus seka konferenssiesitelma. Sitten se on siina.

Auton kuljetus Suomeen on kilpailutettu ja konttipaikka varattuna. Vakuutuspaperit on viela tekematta, mutta sen pitaisi sujua vaivattomasti suomalaisen yhtion kanssa. Kuljetukseen liittyen meilla on myos jo varattuna iso paketillinen silica gel -pusseja estamaan auton istuimien ja muuttotavaroiden homehtumisen merimatkan aikana. Varsinainen kaappien tyhjentaminen ja tavaroiden pakkaaminen alkanee pikkuhiljaa. Ainakin olemme jo hankkineet muuttolaatikot :) Lahitulevaisuudessa pitaisi jarjestaa myos avoimien ovien paiva, jotta paasemme tarpeettomasta tavarasta sujuvasti eroon. Laksiaisetkin pitaisi suunnitella.

Ensi viikko menee konferenssin merkeissa, kun vietan sen Obesity Societyn konferenssissa D.C.:ssa.

Final stretch @ work

Aivan uskomatonta. Kahden vuoden post doc –vierailu NIA:ssa alkaa olla loppusuoralla. Enaa reilu kuukausi jaljella! Olen ollut anteeksiantamattoman ponneton blogin paivittaja viime aikoina. Monesta asiasta ja havainnosta olisi ollut kiva kirjoittaa, mutta loppukiri toissa on vienyt ajan ja voimat. Olen tehnyt revisiot kolmeen eri artikkeliin, kirjoittanut kahta uutta kasikirjoitusta seka koonnut kaksi apurahahakemusta. Onneksi palkkiona on tullut myos kaksi hyvaksymiskirjetta lehdista. Nainhan sen pitaakin menna. Mahdollisimman moni tyo valmiiksi ennen Suomeen paluuta. Vaikka eihan tassa ammatissa mikaan tule koskaan valmiiksi.

Tuleva viikko tulee olemaan rennompi – siis ainakin toiden puolesta. Saamme kovasti odotettuja vieraita Suomesta, kun Siru ja Aleksi tulevat kylailemaan. Ensi maanantain Columbus Dayn ansiosta tiedossa on pitka viikonloppu ja autoreissu Niagaran putouksille ja Philadelphiaan.

Ennen vieraiden saapumista huomenna on ohjelmassa Baltimore Running Festival. 20 000 juoksijaa odotetaan tayttavan Baltimoren kadut joko puolikkaan tai kokonaisen maratonin merkeissa. Itse paatimme jattaa maratonin juoksematta tana syksyna, mutta osallistumme tapahtumaan kuitenkin tahoillamme neljan hengen maraton-viestissa. Oma osuuteni kattaa Baltimoresta parhaimmat ja pahimmat seudut. Saapa nahda onko tana vuonna vesipisteet saaneet olla rauhassa, vai onko rosvo vienyt vedet ja mukit viime vuoden tapaan.

Kun kerran vauhtiin paasin, niin kerronpa lyhesti myos viime viikonlopun Army 10 Miler tapahtumasta. Kyseessa on USA:n armeijan jarjestama kisa, jonka keskiossa on mikapa muukaan kuin puolustusvoimien keskuspaikka – Pentagon. Kisa on entiselle ja nykyiselle armeijan henkilostolle ja heidan perheilleen iso juttu. Mukana on paljon nuoria veteraaneja Irakista. Pyoratulikelaajia ja raaja-amputoituja oli enemman kuin missaan aiemmassa kisassa. Moni juoksi kisan myos sodassa menettamansa laheisen muistoksi – paidoissa nakyi kuvia puolisoista, muistolauseita ja muuta koskettavaa. Ja jotta myos rintamalla olevat sotilaat saattoivat osallistua tapahtumaan, samaan aikaan Afganistanissa juostiin 10 mailia 3 000 sotilaan voimin. Sanoisin, etta varsin vaikuttavaa. Oli sitten sodasta mita mielta tahansa.


Ja sopivasti juuri tanaan Obamalle myonnettiin Nobelin rauhanpalkinto. Taalla asiasta on uutisoitu hyvin vahan, mutta eikohan Republikaanit tamankin asian kaanna negatiiviseksi. Kuten kaiken muunkin. Paljon toiveita palkinto kuitenkin lisaa Obaman harteille. Toivottavasti toimii kannusteena.

Lost in my thoughts

On perjantai. Onneksi. Harvoin on ollut nain raskasta viikkoa. Sata keskeneraista asiaa hoidettavana, takkuilevat analyysit ja iso vasy. Post doc -kautta on jaljella melko tarkalleen nelja kuukautta, joka tuntuu joko liian lyhyelta tai liian pitkalta ajalta – riippuu mista nakokulmasta asiaa milloinkin katsoo.

Jotain positiivistakin. Lihavuusguru Arya Sharma oli bongannut uusimman tutkimuksemme lihavuuden ja alhaisen lihasvoiman aiheuttamista seurauksista ja kommentoi sita blogissaan.

Nyt viikonlopun viettoon. Eikohan ajatukset kirkastu jo huomenna mustikoita poimiessa ja pyoralenkilla.

Travelling is nice, but it is good to be home

Kotona taas Pariisin konferenssireissulta. Matka oli oikein onnistunut ja sain uusia ideoita omiin tutkimuksiin. 16 rinnakkaissessiota pitivät huolen siitä, että joka tunnille oli mielenkiintoista kuultavaa. Oma esitykseni meni hyvin ja lihavuus-aiheinen symposiumimme oli onnistunut. Oli myös mukava treffata suomalaiskollegoita ja tutustua uusiin. Aamulenkillä ja iltaisin ehdin käydä tutustumassa Pariisin nähtävyyksiin. Oli ihana vain kävellä katuja ristiin rastiin ilman että olisi tarvinnut murehtia onko seuraavassa korttelissa turvallista kävellä vai ei. Vaikken ranskaa ymmärräkään, olo tuntui oudon kotoisalta. Ehkä se on sitten sitä eurooppalaisuutta.

Kotimatka ei ollutkaan sitten enää niin mukava. Aamulla heräsin kuumeessa ja inhottavan kurkkukivun kanssa. Lento meni nukkuessa ja murehtiessa josko olen saanut H1N1-tartunnan. Onneksi muita oireita ei ilmaantunut ja sain seuraavana päivänä lääkäriltä antibioottikuurin angiinan. Nyt alkaa kuume ja kurkkukipu hellittää ja juominen ja syöminen onnistuu vähän paremmin.

A short summer holiday report

Kylläpä oli mukava kesäloma. 2,5 viikkoa kotimaisemissa meni nopeasti, mutta kivoissa tunnelmissa. Loma alkoi juhlavasti Jyväskylässä järjestetyssä tohtoripromootiossa. Virallisia ja traditionaalisia juhlamenoja, miekanhiontaa ja tohtoripromootiota, seurasi juhlavat päivällistanssiaiset ja viikonloppu päättyi vapaamuotoisella purjehduksella Päijänteellä. Ikimuistoinen tapahtuma, joten siinä mielessä päätös viettää loma heti kesän alussa oli oikein onnistunut.

Loppuloman vietimmekin sitten Etelä-Suomessa sekä nykyisessä ja entisessä pääkaupungissa että luonnon äärellä maaseudulla. Tuli juhlistettua yhdet hienot lakkiaiset ja hoidettua myös työasioita. Sopivasti olin paikan päällä myös uuden THL:n kevätkarkeloissa. Perheen ja ystävien tapaaminen oli ihan huippua ja sitä tuttuuden tunnetta on vaikea sanoin selittää. Kaikki tuntui niin kotoisalta. Eniten ihastutti valoisat kesäyöt, kesään virittäytyvä luonto ja ihana hiljaisuus sekä tietysti maukas kotiruoka. Mutta silmään osui myös inhoja asioita: itsekäs autoilukulttuuri (vaikka tiet ovat täynnä tilaa, niin naapurikuskille ei tilaa anneta), julkinen kännäily, tupakointi terrasseilla ja jonkin asteinen epäkohteliaisuus (ole hyvä ja anteeksi tuntuvat unohtuneen monelta, esim. kauppajonossa, ihmiset vain tönivät ja touhottavat omia asioitaan muista välittämättä).

Loppulomasta alkoi jo vähän tuntua, että haluaako sitä enää ollenkaan palata USAan. Olisin voinut mielelläni viettää koko kesän Suomessa. Toisaalta töitä on jäljellä enää puoli vuotta ja aika lentää tunnetusti kuin siivillä. Ja todellakin tarvitsen kaikki kuusi kuukautta keskeneräisten työjuttujen loppuunsaattamiseen. Mutta mikä parasta, oli mukava saada itselleen varmistusta siitä, että kotiin voi palata hyvillä mielillä.

Nyt olen siis jo takaisin USAn kodissa. Lähes vuorokauden mittaiseksi venynyt kotimatka pistää vähän väsyttämään ja on mukava hengähtää yksi päivä ennen töiden aloittamista. Vaikka ajatukset ovat vielä vähän lomamuistoissa, niin paluuta täkäläiseen arkeen ilahdutti heti yhden juoksukaverin tapaaminen aamulenkillä ja sain päivitettyä kuulumisia. Lisäksi taloyhtiön uima-allas on auennut kesäkuukausiksi. Jee! Eihän se tietenkään suomalaisissa järvivesissä uintia voita, mutta kyllä siellä oli mukava käydä virkistäytymässä kosteana kesäpäivänä. Illalla saan vielä miehenkin kotiin, niin kaikki on parhain päin. Sitä odotellessa...

Paper work, paper work

Arggh. Tutkijantyon rasittavin puoli on ehdottomasti byrokratian pelisaantojen seuraaminen. Tama tuntuu korostuvan erityisesti NIH:ssa (ja kuulemma myos USAlaisissa yliopistoissa), jossa mitaan ei tapahdu ilman muutamaa virallista lomaketta. Ennen kuin paperin voi lahettaa lehteen arvioitavaksi tai abstraktin konferenssiin, tuotos pitaa kierrattaa sisaisen tarkastuksen kautta. Sinansa hyva ajatus, mutta oikeasti kyseessa on enemman paperipyorityksen harjoitus kuin tyota edistava toiminta. Joka kerta kun paperin sisalto tai vaikka vain otsikko muuttuu, niin tarkastuskierros pitaa toteuttaa uudelleen. Ja yleensahan sisalto muuttuu peer review-prosiin aikana. Kun paperi on hyvaksytty julkaistavaksi alkaa seuraava ”virallinen kierros”. NIH hallinnoi PubMed tietokantaa ja tavoitteena on saada kaikki NIH:n rahoittamat tutkimukset tiedeyhteison kayttoon. Pari lomaketta sinne ja tanne. Ja kaikki paperisena. Haloo. Eiko joku voisi kehittaa sahkoista jarjestelmaa.

Syy miksi olen parhaillaan ”vahan” kiukustunut ja puran turhautumistani kirjoittamalla johtuu siita, etta osittain omaa huolimattomuuttani olin vahingossa kayttanyt vanhaa versiota sisaisen tarkastuksen lomakeesta (lomakkeesta tulee parin kuukauden valein uusi versio), ja toimiston tadit tietysti bongasivat sen. Ei auta muu kuin tayttaa samat lomakkeet uudestaan. Taman pitaisi tietysti viela olla helppoa, mutta valilla vain tuntuu etta aikaa menee ihan hukkaan. Ei pitaisi valittaa. Olen nimittain sivusta seurannut tyokaverin etenemista byrokratiaviidakossa, joka taytyy kayda lapi hyvaksyttaessa uutta tutkimussuunnitelmaa eettisesssa toimikunnassa oli sitten kyse sekundaarianalyysista tai uuden aineiston keraamisesta. Huh huh. On selvaa, etta uusissa tutkimuksissa pitaa olla tarkka seula ja eettiset asiat kunnossa, mutta taalla se tuntuu olevan ihan oma taiteenalansa. Samalla tavalla kun Pohjois-Amerikan ylla lentaa satoja lentokoneita kuljettaen shekkeja paikasta toiseen, niin NIH:ssa lienee sama maara toimistohenkilokuntaa ihan vain kuvailemiani toimintoja varten. No, molemmissa on se hyva puoli, etta yllapitavat tyollisyytta.

Spring

Kevat keikkuen tulevi. Tiedan ettei ole ihan reilua kirjoittaa kevaan etenemisesta, kun Etela-Suomessakin on viela ihan talviset oltavat. Mutta kirjoitan silti. Havaintoja talta aamulta: Linnut visertavat kirkkaasti, narsissit kukkivat, silmut on puissa aukeamaisillaan ja kirsikkapuut aloittelevat kukintaansa. Puputkin ovat taas ilmestyneet polkujen varsille uuden ruohon pilkistaessa maasta. Paivalampotilat +15 asteen paikkeilla.

Toissa on riittanyt tekemista, joten aamuja lukuunottamatta en juuri ole ehtinyt kevaasta nauttia. Olen odottanut viime viikot uutta dataa kayttooni, josta pitaisi saada abstrakti aikaiseksi tulevan syksyn Amerikan Gerontolgisen yhdistyksen konferenssiin ja suunnittelemaamme lihavuussymposiumiin. Eilen vihdoin sain data-CD:n ja tuloksia tarvitaan vasta ensi viikolla. Heh. Hyva puoli piinallisessa odotuksessa oli se, etta ehdin edistaa kotimaiseen dataan perustuvaa tutkimusta ja viimeistella yhta kasikirjoitusta.

Huomenna on janna paiva. Minulla on esitys National Institute on Agingin kevatseminaarissa. Tiedossa on kaikki NIAn yksikot kattava yleiso ja kiperia kysymyksia esittava laitoksen johtaja. Iiks. Esitys on harjoiteltu niin moneen kertaan ja kalvot fiilattu viimeisen paalle, etta eikohan sen pitaisi sujua. Seniorit tuntuvat suhtautuvan tilaisuuteen vakavuudella. Haluavat, etta omasta yksikosta valittyy positiivinen kuva laitoksen johtajalle. Illalla taidan harjoitella esitysta viela pariin kertaan.

Heti seminaarin jalkeen lahdemme lennosta kisamatkalle kohti Virginiaa. Matkaa ei ole kuin reilu 200 km, mutta varaamme matkaan vahintaan viisi tuntia ehtiaksemme ajoissa hakemaan numerolaput. Perjantai-iltapaiva DC:n kehatiella ja etelaan johtavalla 95-valtavaylalla tarkoittaa pahoja ruuhkia. Eika ole edes lomakausi.

Popcorn mania

Meilla toissa on meneillaan popcorn-villitys. Itse olen tottunut, etta popparit ovat leffanaposteltavaa, kotona tehtyna, mutta etta valipala tyopaikalla. Uuden sihteerimme myota tyokaverini ovat innostuneet syomaan aamuisin tai iltapaivisin suolaisia tai makeita popcorneja. Periaatteessa minulle on ihan sama mita tyokaverit syovat, mutta pienessa avotoimistossamme tuoksut kulkeutuvat vakisinkin tyopisteesta toiseen. Ja se maiskutus... (tutut kylla tietavat miten olen herkka noiden aanien kanssa). Taidan olla tylsimys, kun tyydyn vain baby-porkkanoihin ja omenoihin.

Erilaisista ruokailutottumuksista voisin kirjoittaa loputtomiin, mutta ehka se ei kannata. Kaikilla meilla on mieltymyksemme ja perinteemme. Ravitsemuksesta ja elintavoista puheenollen, olen koonnut tuohon sivupalkkiin muutamia lihavuus- ja ravitsemusaiheisia blogilinkkeja joita itse seuraan saannollisesti. Arya Sharma on tunnettu kanadalainen lihavuustutkija, joka tiivistaa blogissaan uusimpia tuulia lihavuustutkimuksen saralta. Weighty Matters kasittelee kevyemmalla otteella lihavuuteen ja ravitsemukseen liittyvia uutisia ja Food Politics on keskittyy enemman ravitsemusasioihin kansanterveyden nakokulmasta. Jos kiinnostusta loytyy, niin kaykaa kurkkimassa. Siella on mielenkiintoisia uutisia ja havaintoja Pohjois-Amerikkalaisesta ruokailukulttuurista ja elintavoista. Ikaantymistutkimuksen saralta en ole vastaavia yhta kiinnostavia blogeja loytanyt. Eiko aihe ole riittavan trendikas? Jos joku tietaa hyvia blogeja, niin vinkatkaa minullekin.

Happy Snow Day

No nyt sitä sitten saatiin, ja kerralla oikein reilusti. Lunta nimittäin. Viimeksi blogatessani enteilin jo kevään saapumista, mutta luontoäiti päätti toisin. Viimeöisen ja tämän päivän lumimyrskyn ansiosta Marylandin vähäluminen talvi pääsi sittenkin lumen osalta keskiarvolukemiin. Aamulla oli jo selvää, ettei tänään kannata lähteä autoilemaan. Aamuseiskalta sovitulle fysioterapeutin vastaanotollekin lähdin kävelemään lumihangessa, sillä matkaa oli vain 3 km. Välillä taisin edetä nopeammin kuin 10 km/h ajaneet autot. Valtaosa vaatimattomasta auraus- ja suolauskalustosta taisi olla hoitamassa valtateitä, joten pikkuteitä ei juuri oltu aurattu aamuun mennessä. Mutta mikä onkaan ihanampaa kuin kävellä koskemattomassa lumessa. Siis jalkakäytävän tai nurmikon puolella. Matkalla aloin epäillä, että mahtaako terapeutti olla edes paikalla, mutta olihan hän. Mutta hän onkin Kanadasta.

Tästä tuli siis kotitoimistopäivä. Olen pyhittänyt päivän lukemiselle ja nauttinut olostani kovasti, kahdesta syystä. Ensinnäkin, koskaan ei tunnu olevan riittävästi aikaa ihan vain uusien artikkeleiden lukemiseen. Aina on muka ”tärkeämpää” tehtävää. Toiseksi, työpaikallani istun ikkunattomassa työpisteessä, joten lukupaikka ikkunan edessä ja näköala parvekkeen ikkunasta lumiselle pihamaalle on ihan luksusta. Mieli lepää.

Iltapäivään mennessä teille kylvetty suola oli alkanut vaikuttaa ja autoilijat ajelivat jo vesikelissä. Iltapäiväreippailulla tutustuimme monenlaisiin lumenkäsittelyvälineisiin. Tässä esimerkki tavallisimmasta lumilingosta. Tehokkaampiakin on nähty.

Hiking in the mountains II

Olin niin innoissani ja tyytyväinen menneen viikon urakointiin, että päätin irroitella maanantaina ja jättää menemättä virallisena vapaapäivänä (Presidentin päivä) töihin. Mikä saavutus! Oli luvattu pikku pakkasta ja auringonpaistetta, joten lähdimme ajelemaan aamuvarhain kohti Virginiaa ja Shenandoahin vuoristoa. Vaellusreitiksi valitsimme 15 km vuoristoosuuden, joka osoittautui melko vaativaksi ja vaati jopa vähän vuorikiipeilytaitoja hyvän venyvyyden lisäksi. Korkein huippu ylsi yli kilometriin eli Saana-tunturin mittaluokkaa. Näkymät olivat arvatenkin hienot ja huipulla sateli hieman luntakin.








Viime viikolla ehdin pitkästä aikaa jatkaa suomalaisen yhteistyöhankkeen analysointia. On ollut tosi kiva työskennellä tutun datan kanssa, kun muuttujat ovat entuudestaan tuttuja ja muutenkin aineisto on moitteettomassa kunnossa. Jee! On tämä kivaa puuhaa. Sama hommaa jatkuu nyt alkuviikosta, kunnes saan uuden datan käyttööni seuraavaan tutkimuksen tarkoituksiin. Vuorossa on Health ABC. Siita lisaa myohemmin.

Work work work

Mennyt viikko oli kovasti työntäyteinen. Sain vihdoin lähtemään toisenkin työnalla olleista vastauskirjeistä refereille, joten nyt on sitten ”kahden pullat uunissa” ja voin vain odotella päätoimittajien päätöksiä. Lisäksi sain uusimman käsikirjoituksen lihavuudesta, metabolisesta syndromasta ja adiposytokiineista ”valmiiksi” ja lähetettyä kirjoittajajoukolle kommenteille. Tämän työn kanssa on ollut paljon vääntöä siitä mitä ja miten asiat halutaan raportoida. Työskentely kokeneiden tutkijoidan ja voimakkaiden persoonien kanssa on opettavaista, mutta myös aika haastavaa. Välillä kaipaan yhteisiä palavereita, joissa kaikki osapuolet olisivat yhtäaikaa paikalla (edes puhelimitse) ja asiat tulisi sovittua kerralla kuntoon. Mutta aina se vain ei ole mahdollista ihmisten kiireiden ja eri aikavyöhykkeillä työskentelyn vuoksi.

Loppuviikosta pomo ehdotti ja kyseli innokkuuttani uuden kliinisen interventiotutkimuksen suunnitteluun. Aiheesta ei vielä sen enempää, sillä jotain tutkimussalaisuuksia pitää näin alkuvaiheessa olla. Olisihan se toki oikein mielenkiintoista ja opettavaista saada kokemuksia kliinisen kokeen suunnittelusta, mutta katsotaan nyt ehdimmekö saada hanketta alulle vielä tämän vuoden puolella, kun vielä olen NIAn palkkalistoilla. Tähän saakka olen ajatellut, että aikaa on vielä vaikka kuinka ja paljon, mutta tutkimustyössä yhdeksän kuukautta menee aika nopeaan.

Flying start to a new year

Uusi vuosi on alkanut vahan vaisusti blogipostausten osalta. Kiitos uskollisen lukijan (smk) palautteen, sain taas puhtia kirjoittamiseen.

Viime viikolla osallistuin DC:ssa paikallisen akatemian eli National Academies jarjestamaan asiantuntijaseminaariin toimintakyvyn mittaamisen haasteista vaestotutkimuksissa. Kahden paivan aikana vakuuttava joukko alan tutkijoita kasitteli aihetta USAn ja kansainvalisen tutkimuksen nakokulmasta ja tarpeista. Nykyisessa tyossani toimintakyvyn mittausasiat eivat ole paallimmaisena mielessa, joten kuuntelinkin esityksia enemman kotimaan tyokenttaa ajatellen. Nyt pitaisi viela rauhassa istua koneen aareen ja koota havainnot muistiinpanoiksi muillekin lahetettavaksi.

Viime viikolla oli vilkasta myos puolivalmiiden kasikirjoitusten kanssa kun sain lehdista kommentteja kaksin kappalein. On tama erikoista. Valilla joutuu odottamaan pitkia aikoja kuulematta mitaan lehdista ja sitten kommentit palautuvat kerralla vastattavaksi. No, tama on kuitenkin kivaa puuhaa. Ja ainakin toisen paperin osalta kommentit eivat niin kovin pahoilta vaikuttaneet. Eli nyt vain vastausmoodi paalle.

Sunnuntaina eivat olleet tyoasiat mielessa, kun juhlistimme synttareitani keilaradalla kavereiden kanssa. Ihan nuoruusvuosien pistemaariin en paassyt, mutta valilla isan opettamat kierteet jopa toimivat kuten toivoinkin. Kivaa oli.

Mitas muuta. Viime viikolla juoksuseuramme jarjesti kauden paattajais-/avajaisjuhlan, jossa palkittiin vuoden aikana kunnostautuneita urheilijoita ja toimitsijoita. Iloista oli seurata, miten seurassa huomioidaan ja kunnioitetaan vapaaehtoisten tarkeaa roolia. Arvostus lahteen pienista teoista. Vaikkapa vaan yhteisista tilaisuuksista ja vapaaehtoisten t-paidoista. Lisaksi illan aikana esiteltiin uusi vapaaehtoisten palkitsemis- ja kannustusjarjestelma. Striderseissa eivat varmasti pahastu, jos joku haluaa kokeilla ideaa omassa seurassaan. Meidankin mukana lahti kotiin yksi palkinto, kun valitsivat minut vuoden naisjuoksijaksi. Heh. Taisi olla hyva vuosi olla mukana seuran toiminnassa, kun omat suoritukseni riittivat palkintoon saakka. Yhdessa asiassa minulla on viela opittavaa - nimittain poseeraamisessa palkinnon kanssa. Lieneeko sekin oppiaine koulussa, niin taitavasti ja vikkelaan muut palkitut kaansivat katseen ja palkintolautasen kameraa kohti. Minulla oli lautanen vaarinpain :)

The end of 2008

Joululoma on takanapain ja taas on alkanut arkinen aherrus. New Yorkin reissu oli oikein kiva, mutta meni taysin erilaisissa merkeissa kuin ennakoimme. Ensinnakin, naivisti ajattelin, etta kaupunki olisi joulunaikaan rauhallinen ja turisteja ei olisi niin paljoa liikkeella. Ja viela mita. Turistikohteet ja kadut niiden ymparilla pullistelivat eurooppalais- ja asialaisturisteja ja joka paikkaan sai varautua jonottamaan. Mita mahtaakaan meno olla talla viikolla ja Uuden Vuoden aattona? Suositellaan vain hyvahermoisille ja tungoksessa viihtyville. Toiseksi, odotus siita, etta nyt otamme ihan lunkisti, ei myoskaan patenyt. Kaupungissa on vain liikaa mielenkiintoista nahtavaa, ettei paivaan montaa lepohetkea mahtunut. Talla kertaa pysyttelimme enimmakseen Manhattanin Uptownissa ja keskuspuiston ymparistossa. Kiertelimme museoita ja kavimme katsastamassa ostoskatujen joulukoristuksia. Keskustan alennusmyynnit kiersimme suosiolla.


Mutta nyt siis takaisin jo toissa. Viela ennen huomista pitaisi viimeistella vastaus reviewereille liittyen uusimpaan biomarkkeri ja lihasvoima –artikkeliimme ja kirjoittaa itse refereepalaute yhdesta artikkelista. Nama jos saan tehtya, niin uusi vuosi olisi kiva aloittaa uusien projektien kanssa. Ensimmaiset tulokset ”Voiko lihavuus olla terveellista?” –tutkimuskokonaisuudesta alkavat olla koossa ja kassari pitaisi valmistua tammi-helmikuun kuluessa. Tama projekti saa jatkoa tulevaisuudessa, ainakin parin artikkelin verran. Mukavinta siina on, etta teen sita yhdessa parin muun nuoremman tutkijan kanssa. Senioreiden opastaessa taustalla.

Huomenna juhlistamme uuden vuoden vaihtumista neljan mailin juoksukisalla ja jatkoilla juoksukaverin luona.

Onnea ja iloa kaikille uuteen vuoteen 2009!

Back and forth

Aktiivisuustasoni on ollut viimeisen parin viikon aikana sen verran kiivas, etta olen jaanyt tavoitteestani paivittaa blogia vahintaan kerran viikossa. On ollut jouluhassakkaa, asioita Suomen suuntaan ja TOITA.

Luulin jo, etta sain yliotteen hankalaksi osoittautuneista pitkittaisnanalyyseista liittyen lihasvoiman muutoksiin varhaisaikuisuudesta vanhuuteen. Mutta mita viela. Menin vain enemman solmuun. Teoriassa 1950-luvulta asti kaynnissa ollut BLSA
on mita optimaalisin aineisto gerontologille, mutta kaytannossa vastassa on monet haasteet, joihin en pysty juurikaan vaikuttamaan. Mittarit, tutkijat ja potilasaineisto ovat ehtineet moneen kertaan muuttua matkan varrella ja tassa yhtalossa vain kaymassa oleva postdoc lahtee helposti tuuliajolle.

Taytyy tunnustaa, etta viimeiset viikot ovat olleet kaikkein tuskaisempia koko USA-aikana. Huomasin laskevani jaljella olevia kuukausia kotiin paluuseen ja miettia mita kaikkea mukavaa kotona on odottamassa. Onneksi talla viikolla palaveri pomon kanssa aukaisi solmuja ja aloin taas uskoa tutkimuksen valmistumiseen. Ei pida kuulemma yrittaa liian vaikeaa. Toisaalta pitaa uskaltaa kokeilla uutta ja erilaista. Hmmm.. Samalla sain myos arvion kuluneen vuoden tyoskentelystani. Oikein hyvin on kuulemma mennyt. Se ilahdutti, kun kuulin sen pomon suusta.

Joulu on jo ihan pian. Naapurissakin ovat ajantasalla sesongista.


Hyvaa ja rentouttavaa Joulua itse kullekin!

Thanks for...

Tanaan on paiva, jolloin saa olla kiitollinen. Ihan luvan kanssa. On nimittain kiitospaiva. Jos jostain, niin siita olen talla hetkella kiitollinen ja helpottunut, etta kotipuolessa tapahtunut auto-onnettomuus aiheutti vain materiaalisia vahinkoja. Drive safely, sis.

Vietamme Thanksgiving-illan ruotsalais-usalaisen perheen luona ja toiveissa on paasta maistamaan myos taytettya kalkkunaa. Ettei paiva ihan pelkaksi juhlinnaksi mene, lahdin muutamaksi tunniksi toihin kurittamaan SAS:ia. Olen jo liian kauan valtellyt hankalaksi osoittautuneita analyyseja lihasvoiman pitkaaikasmuutoksista, mutta tanaan sain niihin jotakin jarkea. Vihdoinkin. Ehkapa paasen samalla eroon viime paivina vaivanneesta konferenssin jalkeisesta 'krapulasta'. Onnistuneen konferenssiviikonlopun jalkeen on ollut vaikea saada kiinni tyorytmista ja tekemattomat tyot tuntuvat kaatuvan ryminalla niskaan. Vali vali ja seli seli.

Oikeasti viikonloppu oli tosi onnistunut. Sain hyvaa palautetta esityksestani ja tarjolla oli monia mielenkiintoisia symposiumeita. Erityisen tyytyvainen olen kuitenkin niista lukuisista 'kaytavakeskusteluista', joissa pohdimme nykyisten ja tulevien tutkijakollegoiden kanssa tulevia hankkeita. Ensimmaista kertaa koin, etta konferenssin tarkein anti taisi tulla luentosalien ulkopuolelta. Paikalla oli myos joukko suomalaiskollegoita, joiden kanssa oli mukava vaihtaa kuulumisia pitkan tauon jalkeen. Eilen kavimme viela porukalla syomassa DC:ssa.

It's snowing!!

Hihii. Onko paljon hienompaa kuin katsella pitkan kesan jalkeen ensimmaisten lumihiutaleiden tanssia tuulessa? Tyokaverit katsoivat minua vahan oudosti, kun aloin hihkumaan lumen tulosta. Viela ei kuitenkaan tarvitse etsia lumilapioita ja muuta talvirekvisiittaa, silla lunta tuli ihan vain maistiaisen verran. Mutta silti.

Toissa on riittanyt talla viikolla hassakkaa, kun koko porukka valmistautuu tulevaan Gerontological Society of American konferenssiin. On pidetty kenraaliharjoituksia ja fiilattu esityksia. Meilla on yhteinen symposium oman ryhman voimin. On ihan kiva, etta konferenssi jarjestetaan melkein kotikonnuilla DC:ssa, mutta NIH:n ei-kovin-reilun ohjeistuksen vuoksi konferenssipaivat tulevat venymaan melkoisen pitkiksi. Taalla on nimittain sellainen saanto, etta jos tilaisuus pidetaan lahempana kuin 50 mailin paassa kotiosoitteesta, ei ole oikeutta hotelliyopymiseen. Minulla ajomatkaa kertyy noin 50 km, mika sinansa ei ole paha, mutta liikenne DC:ssa ruuhka-aikana voi olla painajainen. Eli liikkeelle on lahdettava aikaisin aamulla. Onneksi viikonloppuna teilla on vahan rauhallisempaa.

It has been a year since we moved here

Paivalleen vuosi sitten saavuimme Washington DC:n Dullesin lentokentalle kahden rinkan ja matkalaukun kanssa. 12 kuukaudessa tyopaikka, ymparisto, ihmiset ja tavat ovat tulleet tutuiksi ja olo tuntuu varsin kodikkaalta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mutta ei niista sen enempaa. Koska olemme taalla vain valiaikaisesti, kulttuurieroista ja pienista kummallisuuksista on oppinut olemaan stressaamatta. Kukin elaa tyylillaan. Isoin asia, jota aidosti kaipaan on perhe ja ystavat. Hyvat kuulumiset ja onnenhetket on helpompi jakaa skypen ja sahkopostin valityksella, mutta on myos vaikeita tilanteita, jolloin sanat eivat tunnu riittavan ja tuntee olevansa eristyksissa itselle tarkeista ihmisista. Onneksi en ole taalla yksin.

Tyosaralla kaikki on edennyt hyvin. Jos tuotoksissa mitataan, niin yksi artikkeli on julkaistu ja kaksi kassaria ovat parhaillaan arvioitavana. Tekeilla ja suunnitteilla olevien juttujen maaraa taytyy jo laskea kahden kaden sormilla. Eri asia tietysti sitten on, montako niista ehdin saada valmiiksi tulevan vuoden aikana. Kannustavaa oli kuitenkin pomolta kuulla, ettei kaikkea tarvitsekaan heti saada valmiiksi vaan voimme jatkaa yhteistyotamme Suomeen palattuanikin. Sehan oli alunperinkin yksi tarkea tavoitteeni. Toissa on kylla viela paljon opittavaa. Vielakaan en esimerkiksi ole osaa jakaa aikaani kirjoittamisen ja lukemisen valilla. Mita enemman lukee, kuulee ja nakee, sita vahemman sita tuntuu tietavan. Onneksi on viela vuosi aikaa... ja monta vuotta sen jalkeenkin.

Oh Arizona!

Olen jumissa Atlantassa. Ukkosmyrsky on sekoittanut lentoliikenteen ja koko lentokenttä näyttää olevan kaaoksen vallassa. Onneksi kannettavassa on vielä vähän virtaa jäljellä..

Konferenssireissu Phoenixiin oli vallan onnistunut. Ohjelma oli monipuolinen ja esitykset herättivät paljon uusia ajatuksia. Samalla tuli ideoitua pari uutta tutkimusaihetta NIAn ja University of Marylandin tutkijoiden kanssa. On tosi kivaa ja motivoivaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samanlaisista kysymyksistä ja että olen päässyt ’piireihin’. Mukava oli myös huomata, että lihavuustutkijat ovat vähitellen laajentaneet katsontakantaansa rasvakudoksesta myös lihas- ja luukudoksen puolelle. Siinä mielessä oma tutkimusaiheeni on hyvinkin ajankohtainen.

Yhden ylimääräisen päivän ansiosta ehdimme tutustumaan Phoenixin ulkopuolelle Arizonan aavikolle, vuoristoon ja Grand Canyonille. Oli niin hienoa. Iltapäivän vaellusreissu 4000 jalan korkeuteen (1200 m) oli jotain ihan muuta kuin mihin vehreässä Marylandissa on tottunut. Korkeita aavikolta kohoavia vuoria, punaista hiekkaa, kaktuksia ja liskoja.


Superstition mountain in sunset

Seuraavana aamuna lähdimme klo 5 ajamaan kohti Grand Canyonille. Taas oli ihmettelemistä maisemissa. Tavoitteenamme oli saavuttaa Grand Canyon ajoissa, mutta matkalla ehdimme jaloitella Sedonan punavuorten kupeessa ja piipahtaa suomalaisjuoksijan treenimaisemissa Flagstaffin korkeuksissa. Grand Canyonilla teimme muutaman tunnin päivävaelluksen kohti kanjonin pohjaa ja Coloradojokea. Auringonlaskua ihailimme kanjonin reunalta yli mailin syvyyteen laskevalla harjanteella istuen. Ihan uskomaton paikka. Auton mittariin kertyi päivän aikana yli 1000 kilometriä ja taas tuli todettua, että ei todellakaan ole olemassa yhtä Amerikkaa.


Sedona's red mountains


Hiker in the Grand Canyon

Obesity conference in Phoenix

Saavuin juuri aurinkoiseen Arizonaan. Kello on kymmenen aamulla ja lämpömittari vipeltää +35C lukemissa. Ympäristökin näyttää aika erilaiselta. Phoenix on tasainen kuin pannukakku, mutta ympärillä kohoaa punertavanhohtoiset vuoret. Niiden takana on lisää autiomaata. Vihreää luontoa ei ole paljoa tarjolla, paitsi palmujen ja kaktusten muodossa.

Miksi Phoenixissa? Osallistun Amerikan Obesity Societyn (NAASO) konferenssiin. Tiedossa on mielenkiintoiset viisi päivää. Ensimmäistä kertaa tietääkseni lihavuustutkijat ovat mm. järjestäneet oman symposiumin vanhusten lihavuudesta. Itselläni on huomenna posteriesitys lihavuuden ja heikon lihasvoiman yhdistelmän vaikutuksista liikkumiskykyyn. Ei ole paineita, posteriesitykset on kivoja. Pääsen esittämään tuloksiamme myös toistamiseen epidemiologien omassa oheissessiossa. Erityisen iloinen ja innostunut olen siitä, että tiedossa on virallisen ohjelman ohessa palavereja nykyisten ja tulevien yhteistyötahojen kanssa.

Tulevat päivät ovat täynnä tiedettä, mutta yhden ekstrapäivän ansiosta pääsemme käymään Flagstaffissa ja Grand Canyonilla. Jossain välissä pitäisi myös ehtiä tekemään viimeinen virittelytreeni ensi viikonlopun maratonille.