Time to say goodbye

Niin se vain on tytot ja pojat, etta tanaan on toiseksi viimeinen tyopaiva. Samalla kun explorer kopioi tyotiedostoja ulkoiselle kovalevylle, tassa avautui kaiken hassakan keskella hyva tilaisuus paivittaa blogia. Fiilikset ovat edelleen hieman kaksijakoiset. Toisaalta odotan kovasti kotiinpaluuta, mutta toisaalta on vaikea ymmartaa etta olemme oikeasti lahdossa USA:sta. Muuttolaatikot kotona ja muuttoon liittyvat askareet tosin pitavat hyvin huolen siita, etta muutto mielessa joka hetki.

Tavaroista ja asioista huolehtiminen on helppoa verrattuna siihen puristavaan tunteeseen rinnassa, joka syntyy kun ajattelee jaahyvaisia kaikille ihanille ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella olleet tarkea osa takalaista arkeamme. Pomo jarjesti jo alkuviikosta laksijaisjuhlat kotonaan tyokavereiden seurassa ja viikonloppuna on tiedossa kahdet laksijaiset. Lauantaiksi olemme jarjestaneet yhteisen metsalenkin ja ulkoilmabrunssin oman seuran juoksijoiden kanssa. Sunnuntaina on vuorossa perinteisemmat laksijaiset kaveriporukalla. Vahan tilannetta helpottaa ajatus siita, etta jaahyvaisten ei tarvitse olla lopullisia. Meilla molemmilla on jo monenlaisia tyohon liittyvia yhteistyokuvioita suunnitelmissa, joiden ansioista tulemme varmasti palaamaan naihin maisemiin. Joskin varmaan vain valiaikaisesti. Eihan se tietenkaan tule tuntumaan samalta kuin elaisi samaa arkea muiden kanssa. Mutta onhan se sentaan jotain.

Ammatillisesti postdoc-kausi on ollut erittain onnistunut, puhumattakaan kaikesta muusta mukavasta mita kahden vuoden aikana on tullut koettua. Viimeistelin juuri Suomen Akatemialle loppuraporttia ja tuotoksia kootessani ymmarsin, etta tamahan on ollut varsin tuotetteliasta aikaa. Vanhuusian lihavuutta on tullut tutkittua monesta eri nakokulmasta ja kotiinviemisina on paljon uutta tietoa ja nakokulmia ikaantymistutkimuksesta. Seuraava haaste onkin pystya hyodyntamaan opittuja asioita tutuissa kotimaan tyoympyroissa. Onneksi tassa ammatissa oman riman voi yrittaa aina nostaa korkeammalle. Siteeratakseni nykyisen pomoni tutkimusfilosofiaa: ”You can always do better!”

Haluan tassa vaiheessa kiittaa kaikkia ahkeria blogini lukijoita. Toivottavasti olen onnistunut valittamaan edes osan niista fiiliksista ja tapahtumista joita tama kaksivuotinen kausi on meille tarjonnut. Tama blogi hiljenee nyt ainakin vahaksi aikaa.

Vaikka kotiinpaluuseen on viela kuukausi aikaa, karistamme Marylandin polyt jaloistamme jo viikon kuluttua. Suuntana on itarannikko. Kulkuvalineena Pontiac. Tiedossa hienoja maisemia, uusia aksentteja ja puuduttavaa autossa istumista. Tulevaa taivaltamme voi seurata uudessa blogissa ”The last days of Pontiac”.

Getting there...

Yksi merkittava rajapyykki on nyt saavutettu. Olimme sopineet, etta aloitamme muuttovalmistelut toden teolla vasta Suomi-vieraiden visiitin jalkeen. Niagaran putoukset tuli koettua ja tehtya pikainen visiitti Kanadan puolelle. Vaikka aamupakkanen yllatti aamulenkkeilijat ja pisti viluttamaan putousten juuressa, oli ehdottoman kannattavaa ajaa toistatuhatta kilometria pohjoiseen. Ajoitus oli siina mielessa mainio, etta New Yorkin osavaltion pohjoisosissa ruska oli parhaimmillaan ja turistiruuhkat olivat kesan jaljilta halvenneet. Muutenkin oli aivan upea viikko.

Nyt vieraat ovat palanneet kotimaahan ja meidan on aika alkaa kaaria 2-vuotista elamaamme pakettiin. Toita on jaljella vajaa kuukausi ja nayttaa lupaavasti silta, etta silla suunnalla saan kaikki ajoissa valmiiksi. Viela on viimeisteltavana yksi kasikirjoitus, tutkimussuunnitelmaehdotus seka konferenssiesitelma. Sitten se on siina.

Auton kuljetus Suomeen on kilpailutettu ja konttipaikka varattuna. Vakuutuspaperit on viela tekematta, mutta sen pitaisi sujua vaivattomasti suomalaisen yhtion kanssa. Kuljetukseen liittyen meilla on myos jo varattuna iso paketillinen silica gel -pusseja estamaan auton istuimien ja muuttotavaroiden homehtumisen merimatkan aikana. Varsinainen kaappien tyhjentaminen ja tavaroiden pakkaaminen alkanee pikkuhiljaa. Ainakin olemme jo hankkineet muuttolaatikot :) Lahitulevaisuudessa pitaisi jarjestaa myos avoimien ovien paiva, jotta paasemme tarpeettomasta tavarasta sujuvasti eroon. Laksiaisetkin pitaisi suunnitella.

Ensi viikko menee konferenssin merkeissa, kun vietan sen Obesity Societyn konferenssissa D.C.:ssa.

A short summer holiday report

Kylläpä oli mukava kesäloma. 2,5 viikkoa kotimaisemissa meni nopeasti, mutta kivoissa tunnelmissa. Loma alkoi juhlavasti Jyväskylässä järjestetyssä tohtoripromootiossa. Virallisia ja traditionaalisia juhlamenoja, miekanhiontaa ja tohtoripromootiota, seurasi juhlavat päivällistanssiaiset ja viikonloppu päättyi vapaamuotoisella purjehduksella Päijänteellä. Ikimuistoinen tapahtuma, joten siinä mielessä päätös viettää loma heti kesän alussa oli oikein onnistunut.

Loppuloman vietimmekin sitten Etelä-Suomessa sekä nykyisessä ja entisessä pääkaupungissa että luonnon äärellä maaseudulla. Tuli juhlistettua yhdet hienot lakkiaiset ja hoidettua myös työasioita. Sopivasti olin paikan päällä myös uuden THL:n kevätkarkeloissa. Perheen ja ystävien tapaaminen oli ihan huippua ja sitä tuttuuden tunnetta on vaikea sanoin selittää. Kaikki tuntui niin kotoisalta. Eniten ihastutti valoisat kesäyöt, kesään virittäytyvä luonto ja ihana hiljaisuus sekä tietysti maukas kotiruoka. Mutta silmään osui myös inhoja asioita: itsekäs autoilukulttuuri (vaikka tiet ovat täynnä tilaa, niin naapurikuskille ei tilaa anneta), julkinen kännäily, tupakointi terrasseilla ja jonkin asteinen epäkohteliaisuus (ole hyvä ja anteeksi tuntuvat unohtuneen monelta, esim. kauppajonossa, ihmiset vain tönivät ja touhottavat omia asioitaan muista välittämättä).

Loppulomasta alkoi jo vähän tuntua, että haluaako sitä enää ollenkaan palata USAan. Olisin voinut mielelläni viettää koko kesän Suomessa. Toisaalta töitä on jäljellä enää puoli vuotta ja aika lentää tunnetusti kuin siivillä. Ja todellakin tarvitsen kaikki kuusi kuukautta keskeneräisten työjuttujen loppuunsaattamiseen. Mutta mikä parasta, oli mukava saada itselleen varmistusta siitä, että kotiin voi palata hyvillä mielillä.

Nyt olen siis jo takaisin USAn kodissa. Lähes vuorokauden mittaiseksi venynyt kotimatka pistää vähän väsyttämään ja on mukava hengähtää yksi päivä ennen töiden aloittamista. Vaikka ajatukset ovat vielä vähän lomamuistoissa, niin paluuta täkäläiseen arkeen ilahdutti heti yhden juoksukaverin tapaaminen aamulenkillä ja sain päivitettyä kuulumisia. Lisäksi taloyhtiön uima-allas on auennut kesäkuukausiksi. Jee! Eihän se tietenkään suomalaisissa järvivesissä uintia voita, mutta kyllä siellä oli mukava käydä virkistäytymässä kosteana kesäpäivänä. Illalla saan vielä miehenkin kotiin, niin kaikki on parhain päin. Sitä odotellessa...

What a week!

Kulunut viikko on ollut uuvuttava - hyvällä tavalla. Saimme hyvät ystävät kylään viikoksi ja heidän kanssaan on tullut vietettyä tehokkaasti kaikki valveillaolon tunnit. Alkuviikolla kiertelimme DC:n nähtävyyksiä polkupyörällä hellesäässä ja kävimme myös toteamassa, että Philadelphiassakin lämpötila on yli +30C. Loppuviikon P huolehti vieraiden päiväohjelmasta ja minä liityin seuraan heti töistä päästyäni. Olen tehnyt koko kevään tosi pitkiä päivä, joten hyvällä omalla tunnolla saatoin ottaa kaksi päivää vapaata töistä. Mutta toki töissäkin on tietysti pitänyt käydä. Ja hyvän fiiliksen saattelemana olenkin ollut supertehokas tällä viikolla. Enää kolme viikkoa paahtamista ja sitten on kotimaan kesäloman aika.

Mutta mutta. Lentomatkailun kannalta taivaanrantaan on noussut tummia pilviä. Sikainfluenssan vuoksi jotkut lentoyhtiöt ovat jo kieltäytyneet lentävänsä Meksikoon ja influenssan levitessä lentokaranteeni voi pahimmillaan levitä myös USAan. Mutta toivottavasti näin ei tule käymään. Itseasiassa eilisestä lähtien on alkanut välittyä jo viestejä, että sikainfluenssa olisikin pelättyä vaarattomampi.

Itse en osaa olla vielä huolissani tilanteesta, mutta kuluneen viikon aikana on ollut mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita sikainfluenssan leviämiseen. Ykkössyntipukki pienehkön hysterian leviämiseen on ehdottomasti media. Influenssa on ollut uutisten puheenaihe koko viikon ja tartuntatapausten leviämistä eri osavaltioihin on seurattu tarkasti. Nyt epäiltyjä on jo Marylandissakin, mutta varmistettuja tapauksia vain kaksi. Uusin uutinen on, että maan lounaisosien kouluja ollaan sulkemassa influenssan leviämisen ehkäisemiseksi. Erikoista on, että erityisesti TV:n uutiskanavilla (BBC:tä lukuunottamatta) asiantuntijat eivät ole todellisia asiantuntijoita, vaan haastateltavat tarjoavat enemmän tai vähemmän subjektiivisia mielipiteitä asiaan ja samalla ruokkivat ihmisten pelkoa. Lehtiä lukemalla ja tutkimuslaitosten sivuja seuraamalla pystyy muodostamaan paremman käsityksen ongelmasta. Onneksi on BBC, CDC, sekä Suomen YLE ja THL, joiden tiedotteisiin on helppo luottaa.

Mielenkiintoista mielestäni on, että julkisesti juuri kukaan ei vedä yhteyksiä Meksikon kuolintapauksien ja kyseisen maan (ja erityisesti Mexico Cityn) väestön yleisten terveydentilan, hygienian ja terveydenhuollon tason välillä. Influenssa iskee rajuimmin aina kaikkein heikkokuntoisimpiin. Oli miten oli, sekä työpaikkani NIH ja jopa asuntoyhtiömme pitävät informaatiopitoisilla sähköposteillaan huolen siitä, että asia pysyy päällimmäisenä mielessä, käsihygienia ei unohdu ja flunssan oireet pitää muistaa ottaa tosissaan. Mielenkiintoista olisi kuulla, miten asiaan on Suomessa reagoitu.

Post-race notes

Boston on takanapain ja muistona kisafiilisten lisaksi kipeat jalat. Viikko on mennyt palautellessa ja uppoutuessa toihin.

Boston oli maineensa veroinen, niin reitiltaan kuin tunnelmaltaankin. Kisajarjestelyt sujuivat mainiosti 113-vuoden kokemuksella ja ainut asia joka jai juoksijoiden huoleksi oli saapua kisa-aamuna Bostonin keskustaan klo 6 mennessa. Yksi jos toinenkin koulubussi oli otettu kayttoon lahialueilta siirtamaan yli 20 000 juoksijaa 40 km paahan lahtopaikalle. Ennen starttia odottelimme lahes 2 tuntia vieri vieressa muiden kisailijoiden kanssa +5 asteen saassa. Massamaratonin iloja? Hauska piirre naissa viilean saan starteissa on ihmisten varikas pukeutuminen. Ennen lahtoa on mukava pitaa itsensa lampimana, mutta teknisia juoksuvaaatteita ei kukaan ole halukas tien sivuun heittamaan. Siispa kaappien katkoista on koottu vanhimmat paidat jotka heitetaan pois lahdon koittaessa. Hyva puoli tassa on, etta juoksijajoukon hylkaamista vaatteista kertyy iso kuorma-autollinen vaatteita lahjoitettavaksi vahaosaisille. Itse kisa ei mennyt omalta osaltani ihan suunnitelmien mukaan, mutta tulin maaliin kuitenkin. Loppuaika jai yli 15 minuuttia alkuperaisesta tavoitteestani, mutta tyytyvainen olen etta sain kipeasta jalasta huolimatta koettua kaikki kuuluisat mutkat reitilta.

Kesa saapui muuten jo Marylandiin. Viikonlopuksi on luvattu +30 asteen hellekelia, vaikka alkuviikosta olimme viela alle +10 asteessa. Itarannikon saa on niin arvaamaton. Kesakelit alkoivat sopivasti, kun ystavat Suomesta ovat huomisesta lahtien ilonamme. Sita ennen lahden istuttamaan yrtteja ja pikkuvihanneksia parvekkeelle. Kukkia sinne jo tanaan toinkin. Luultavasti yopakkasista ei enaa ole uhkaa.

Thanks for...

Tanaan on paiva, jolloin saa olla kiitollinen. Ihan luvan kanssa. On nimittain kiitospaiva. Jos jostain, niin siita olen talla hetkella kiitollinen ja helpottunut, etta kotipuolessa tapahtunut auto-onnettomuus aiheutti vain materiaalisia vahinkoja. Drive safely, sis.

Vietamme Thanksgiving-illan ruotsalais-usalaisen perheen luona ja toiveissa on paasta maistamaan myos taytettya kalkkunaa. Ettei paiva ihan pelkaksi juhlinnaksi mene, lahdin muutamaksi tunniksi toihin kurittamaan SAS:ia. Olen jo liian kauan valtellyt hankalaksi osoittautuneita analyyseja lihasvoiman pitkaaikasmuutoksista, mutta tanaan sain niihin jotakin jarkea. Vihdoinkin. Ehkapa paasen samalla eroon viime paivina vaivanneesta konferenssin jalkeisesta 'krapulasta'. Onnistuneen konferenssiviikonlopun jalkeen on ollut vaikea saada kiinni tyorytmista ja tekemattomat tyot tuntuvat kaatuvan ryminalla niskaan. Vali vali ja seli seli.

Oikeasti viikonloppu oli tosi onnistunut. Sain hyvaa palautetta esityksestani ja tarjolla oli monia mielenkiintoisia symposiumeita. Erityisen tyytyvainen olen kuitenkin niista lukuisista 'kaytavakeskusteluista', joissa pohdimme nykyisten ja tulevien tutkijakollegoiden kanssa tulevia hankkeita. Ensimmaista kertaa koin, etta konferenssin tarkein anti taisi tulla luentosalien ulkopuolelta. Paikalla oli myos joukko suomalaiskollegoita, joiden kanssa oli mukava vaihtaa kuulumisia pitkan tauon jalkeen. Eilen kavimme viela porukalla syomassa DC:ssa.

Back to chilly weather from sunny Florida

Kulunut viikonloppu sujui vaihteeksi pois kotimaisemista. Talla kertaa Floridan Clearwaterissa. Eilisen Veteraanipaivan juhlinnan ansiosta saatoin pitaa pidennetyn vapaan tyokuvioista ilman isompia omantunnon tuskia. Reissun paallimaisena motiivina oli kannustaa Darbya triathlonin puolimatkan MM-kisoissa, mutta samalla saimme tilaisuuden tavata ystavia Suomesta. Erityisen mukava oli nahda pikkuinen Charlotta. Lasten kautta todellakin huomaa, miten nopeasti aika kuluu. Ensi kevaana, kun seuraavan kerran naemme, han varmaan jo tapailee ensimmaisia kavelyaskeliaan. Janna oli myos todeta, etta kuluneen vuoden aikana olemme nahneet useammin D:n sukulaisia kuin omiamme. Hassua.


Viikonlopun ohjelma oli kokonaisuudessaan, yllatys yllatys, melko urheiluvoittoinen. Mita muuta voi odottaa kuin kuusi urheilukaverusta kokoontuu samalla paikkakunnalla. Valkohiekkaisiin uimarantoihin saimme kosketuksen lahinna juoksu- ja uintilenkkien kautta, mutta kaikkein autenttisin Florida-kokemus loytyi majapaikan uima-altaalta, kun sain yllytettya Andyn kanssani elakelaisrouvien vesijumppaan. Suomalaiset varikkaat uimamyssyt oli korvattu aurinkolipoilla ja -laseilla, mutta muuten meno oli samanlaista. Jumppaohjeet tulivat muuten nauhalta :)


Orlandon Disney World tuli myos koettua. Se siita paikasta. Olihan siella toki hienoja yksityiskohtia ja tuttuja satuhahmoja, mutta tosikko-aikuisen mielesta Magic Kingdom oli kaupallisuuden ja teennaisyyden huipentuma.

Syksy on ollut varsin vauhdikas ja ohjelmaa on riittanyt. Nyt tuntuu kivalta, etta voi valilla hengahtaa ja viettaa aikaa kotonakin. Ainakin tulevana sunnuntaina. Seuraavana viikonloppuna onkin sitten edessa konferenssi DC:ssa. Siella nakee taas tuttuja. Nyt pitaa jatkaa esityksen fiilaamista...

It has been a year since we moved here

Paivalleen vuosi sitten saavuimme Washington DC:n Dullesin lentokentalle kahden rinkan ja matkalaukun kanssa. 12 kuukaudessa tyopaikka, ymparisto, ihmiset ja tavat ovat tulleet tutuiksi ja olo tuntuu varsin kodikkaalta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mutta ei niista sen enempaa. Koska olemme taalla vain valiaikaisesti, kulttuurieroista ja pienista kummallisuuksista on oppinut olemaan stressaamatta. Kukin elaa tyylillaan. Isoin asia, jota aidosti kaipaan on perhe ja ystavat. Hyvat kuulumiset ja onnenhetket on helpompi jakaa skypen ja sahkopostin valityksella, mutta on myos vaikeita tilanteita, jolloin sanat eivat tunnu riittavan ja tuntee olevansa eristyksissa itselle tarkeista ihmisista. Onneksi en ole taalla yksin.

Tyosaralla kaikki on edennyt hyvin. Jos tuotoksissa mitataan, niin yksi artikkeli on julkaistu ja kaksi kassaria ovat parhaillaan arvioitavana. Tekeilla ja suunnitteilla olevien juttujen maaraa taytyy jo laskea kahden kaden sormilla. Eri asia tietysti sitten on, montako niista ehdin saada valmiiksi tulevan vuoden aikana. Kannustavaa oli kuitenkin pomolta kuulla, ettei kaikkea tarvitsekaan heti saada valmiiksi vaan voimme jatkaa yhteistyotamme Suomeen palattuanikin. Sehan oli alunperinkin yksi tarkea tavoitteeni. Toissa on kylla viela paljon opittavaa. Vielakaan en esimerkiksi ole osaa jakaa aikaani kirjoittamisen ja lukemisen valilla. Mita enemman lukee, kuulee ja nakee, sita vahemman sita tuntuu tietavan. Onneksi on viela vuosi aikaa... ja monta vuotta sen jalkeenkin.

Back to the routines

Eka tyoviikko loman jalkeen on paria tuntia vaille valmis. Aika vaihtelevia fiiliksia pyorinyt paassa viikon aikana. Paasin mukavasti tyorytmiin kiinni, kun pistin review-artikkelin oikovedoksen kuntoon. Sain myos hyvaa palautetta pomolta biomarkkeri-kasikirjoituksesta. Sen jalkeen tuli stoppi. Olisi pitanyt alkaa ideoimaan seuraavaa tutkimusta ja ottaa vahan aivokapasiteettia kayttoon, mutta mita viela. Ajatukset ovat ihan lomatunnelmissa ja mieli harhailee muissa jutuissa. Tahan nuupahdukseen taitaa vaikuttaa sellainen yksinkertainen juttu, etten ole saanut nukuttua riittavasti. Senkin myohaisillan telinevoimistelu- ja yleisurheilulahetykset. Ja BMX pyoraily. Sitakin on muka pitanyt netista katsoa. Ihan pakko kuulemma. Eilisiltana olin jo niin vasynyt, etta nukuin olohuoneen lattialla ja minut heratettiin aina tarkean lajin ilmestyessa ruutuun. Etta sellaista.

Onneksi on viikonloppu edessa. Tanaan illalla pizzanpaistajaiset pomon luona, huomenna maratonstudio juoksukavereiden kanssa ja sunnuntaina 10 mailin kisa. Sunnuntai nayttaa varmaan jo vahan suuntaa missa maratonvalmistautumisessa mennaan. Ainakin treeneja ja kilsoja on kertynyt kivasti. Viime viikollakin kolmea vaille 100 km.

[edt: Sain juuri meilia Annals of Internal Medicinesta. Tuli jo toinen hylky lihavuus/lihasvoima-kassarille. Minnekohan seuraavaksi?]

Happy Saint John's Day

Suomessa juhannuksen juhlinta taitaa olla juuri nyt parhaimmillaan. Kaihoten olen kuunnellut kavereiden kertomuksia juhannussuunnitelmista, mokkeilysta ja kokon polttamisesta. Tassa alkaa pikku hiljaa olla ikava suomalaista saunaa, uintia puhtaassa jarvivedessa ja luonnon hiljaisuutta. Onneksi kotimaan visiittiin on aikaa enaa reilu kuukausi. Eikohan sen ajan malta odottaa.

USAssa ei juhannusta juhlita (onhan se alunperin pakanallinen juhla), mutta monessa paikassa nakyy mainittavan, etta kesa alkaa virallisesti 20. kesakuuta. Eli tanaan. Jottei juhannus jaisi kokonaan viettamatta, olemme kutsuneet tyokavereita grillijuhliin luoksemme. Tarkoituksena on antaa maistiaisia suomalaisesta kesamenusta: grillattua lohta ja makkaraa seka uusia perunoita tillin ja sillin kera. Auran sinappiakin on viela jaljella pariin makkaraan.

Ensi viikolla taidamme saada taydennysta sinappivarastoihin, kun P:n tyokaverit tulevat moikkaamaan meita. Tervetuloa Elisa ja Tommi!

Och samma på svenska

Sunnuntaina vierailimme ruotsalais-amerikkalaisperheen luona paivallisen merkeissa. Perhe on tullut tutuksi – yllatys yllatys - juoksuseuran kautta. Itse asiassa ensi kertaa tutustuin heihin, kun kuulin naisen puhuvan ruotsia lapsille yhden juoksukisan jalkeen. Hekin olivat jo siihen mennessa kuulleet suomalaispariskunnasta, joka on muuttanut kaupunkiin ja odottivat meidan tapaamistamme. Kovasti yritan aina puhua heidan kanssaan ruotsia, joskin se on valilla aikamoista ruotsin ja englannin sekoitusta.

Vaikka ruotsalaisnainen on asunut USAssa jo toistakymmenta vuotta, perheen koti oli monella tapaa hyvin skandinaavinen. Kokolattiamatot oli poistettu parketin ja puulattian tielta, eteisessa oli vaatekomero ulkovaatteille, Saab autotallissa ja tuttuja ruotsalaisia brandeja eri puolilla taloa. Paivallisella saimme uusia perunoita, Abban sinappisillia, grillattua lohta, Vaasan nakkileipaa ja vihreaa salaattia. Niin kotoista ja herkullista. Jalkkari oli meidan vastuullamme. Leivoin vastapoimituista mansikoista mansikka-raparperipiirakan. Maistui hyvalta vaniljajaatelon kanssa.

Illan paatteeksi perheen pojat haastoivat P:n mukaan juokukilpailuun naapuruston talojen ympari. Ulkoleikit ovat kuulemma parasta vapaa-ajan huvia mita tietavat. Eli alkaamme edelleenkaan yleistako amerikkalaislapsia ylipainoisiksi ja tv-norteiksi. Joukkoon mahtuu monenlaista vakea. Itse asiassa pojilla on esikuva omasta takaa, kun isa on ollut kansallista karkikaartia kestavyysmatkoilla. Vieraiden iloksi han oli laittanut paallensa paidan Helsinki City maratonilta vuodelta 1988, ja ottanut esiin numerolapun ja valokuvia reitin varrelta. Todellinen urheiluperhe. Ja mukava sellainen. Taalta katsottuna Suomi ja Ruotsi ovat niin samanlaiset.

Haikeus

Se on nyt täällä ja ajatuksissani. Se tuli puskista, ihan varoittamatta. Nimittäin haikeus ja ikävä kaikkia ihania ystäviä ja työtovereita kohtaan. Eilen kävellessäni sateista Mannerheimintietä tajusin yllättäen, että vaikka lähtöön on vielä aikaa, en välttämättä näe enää ennen lähtöämme tiettyjä henkilöitä. Ja heitä, joita ehdin nähdä vielä monta kertaa, minun on jo nyt kaikkein eniten ikävä. Toivottavasti tämä fiilis menee pian ohi, enkä ala laskea jäljellä olevia tapaamiskertoja.

Läksiäiset

Viikonloppuna juhlittiin taas. Tällä kertaa läksiäisiä. Vähän hassulta tuntui vielä juhlia järjestää, kun lähtöön on toista kuukautta aikaa. Lähtöpäivän siirryttyä ajattelimme, että mitä sitä päivää vaihtamaan, jos sää vaikka olisi syyskuussa parempi kuin lokakuussa. Ei se kovin häävi ollut, mutta sateesta huolimatta kohtalaisen lämmin. 10-ottelu tuli kuitenkin suoritettua ja monta hienoa venymistä, kurotusta ja karjahdusta nähtiin urheilupuistossa. Illan mittaan kaikille löytyi oma Simpsons-kuvakin .

Näin jälkikäteen ajatellen, oli ehkä rennompaakin viettää yhteistä päivää reilusti etuajassa, ettei lähdön haikeat tunnelmat päässeet pilaamaan tunnelmaa. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että kummipojan antama valokuvakalenteri sai jo nyt silmät kostumaan.

Kiitos kaikille mukana olleille! Teidän ansiostanne, meillä on jo monta hyvää syytä palata takaisin koti-Suomeen.

Sunnuntaina P lähti e-crossiin ja minä jäin vaatehuonetta tyhjentämään. Todettiin illalla, että hylättyjä vaatteita tuli toisellakin siivouskerralla niin paljon, että ehkä kannattaisi vielä uudestaan varata pöytä Kirppis-Centeristä. Siinä lokakuulle tekemistä. Nyt onkin enää sitten keittiön kaapit ja kirjahylly tyhjentämättä. Hyvin menee, kun autollekin löytyi ostaja. Melkein.