A short summer holiday report

Kylläpä oli mukava kesäloma. 2,5 viikkoa kotimaisemissa meni nopeasti, mutta kivoissa tunnelmissa. Loma alkoi juhlavasti Jyväskylässä järjestetyssä tohtoripromootiossa. Virallisia ja traditionaalisia juhlamenoja, miekanhiontaa ja tohtoripromootiota, seurasi juhlavat päivällistanssiaiset ja viikonloppu päättyi vapaamuotoisella purjehduksella Päijänteellä. Ikimuistoinen tapahtuma, joten siinä mielessä päätös viettää loma heti kesän alussa oli oikein onnistunut.

Loppuloman vietimmekin sitten Etelä-Suomessa sekä nykyisessä ja entisessä pääkaupungissa että luonnon äärellä maaseudulla. Tuli juhlistettua yhdet hienot lakkiaiset ja hoidettua myös työasioita. Sopivasti olin paikan päällä myös uuden THL:n kevätkarkeloissa. Perheen ja ystävien tapaaminen oli ihan huippua ja sitä tuttuuden tunnetta on vaikea sanoin selittää. Kaikki tuntui niin kotoisalta. Eniten ihastutti valoisat kesäyöt, kesään virittäytyvä luonto ja ihana hiljaisuus sekä tietysti maukas kotiruoka. Mutta silmään osui myös inhoja asioita: itsekäs autoilukulttuuri (vaikka tiet ovat täynnä tilaa, niin naapurikuskille ei tilaa anneta), julkinen kännäily, tupakointi terrasseilla ja jonkin asteinen epäkohteliaisuus (ole hyvä ja anteeksi tuntuvat unohtuneen monelta, esim. kauppajonossa, ihmiset vain tönivät ja touhottavat omia asioitaan muista välittämättä).

Loppulomasta alkoi jo vähän tuntua, että haluaako sitä enää ollenkaan palata USAan. Olisin voinut mielelläni viettää koko kesän Suomessa. Toisaalta töitä on jäljellä enää puoli vuotta ja aika lentää tunnetusti kuin siivillä. Ja todellakin tarvitsen kaikki kuusi kuukautta keskeneräisten työjuttujen loppuunsaattamiseen. Mutta mikä parasta, oli mukava saada itselleen varmistusta siitä, että kotiin voi palata hyvillä mielillä.

Nyt olen siis jo takaisin USAn kodissa. Lähes vuorokauden mittaiseksi venynyt kotimatka pistää vähän väsyttämään ja on mukava hengähtää yksi päivä ennen töiden aloittamista. Vaikka ajatukset ovat vielä vähän lomamuistoissa, niin paluuta täkäläiseen arkeen ilahdutti heti yhden juoksukaverin tapaaminen aamulenkillä ja sain päivitettyä kuulumisia. Lisäksi taloyhtiön uima-allas on auennut kesäkuukausiksi. Jee! Eihän se tietenkään suomalaisissa järvivesissä uintia voita, mutta kyllä siellä oli mukava käydä virkistäytymässä kosteana kesäpäivänä. Illalla saan vielä miehenkin kotiin, niin kaikki on parhain päin. Sitä odotellessa...

It has been a year since we moved here

Paivalleen vuosi sitten saavuimme Washington DC:n Dullesin lentokentalle kahden rinkan ja matkalaukun kanssa. 12 kuukaudessa tyopaikka, ymparisto, ihmiset ja tavat ovat tulleet tutuiksi ja olo tuntuu varsin kodikkaalta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mutta ei niista sen enempaa. Koska olemme taalla vain valiaikaisesti, kulttuurieroista ja pienista kummallisuuksista on oppinut olemaan stressaamatta. Kukin elaa tyylillaan. Isoin asia, jota aidosti kaipaan on perhe ja ystavat. Hyvat kuulumiset ja onnenhetket on helpompi jakaa skypen ja sahkopostin valityksella, mutta on myos vaikeita tilanteita, jolloin sanat eivat tunnu riittavan ja tuntee olevansa eristyksissa itselle tarkeista ihmisista. Onneksi en ole taalla yksin.

Tyosaralla kaikki on edennyt hyvin. Jos tuotoksissa mitataan, niin yksi artikkeli on julkaistu ja kaksi kassaria ovat parhaillaan arvioitavana. Tekeilla ja suunnitteilla olevien juttujen maaraa taytyy jo laskea kahden kaden sormilla. Eri asia tietysti sitten on, montako niista ehdin saada valmiiksi tulevan vuoden aikana. Kannustavaa oli kuitenkin pomolta kuulla, ettei kaikkea tarvitsekaan heti saada valmiiksi vaan voimme jatkaa yhteistyotamme Suomeen palattuanikin. Sehan oli alunperinkin yksi tarkea tavoitteeni. Toissa on kylla viela paljon opittavaa. Vielakaan en esimerkiksi ole osaa jakaa aikaani kirjoittamisen ja lukemisen valilla. Mita enemman lukee, kuulee ja nakee, sita vahemman sita tuntuu tietavan. Onneksi on viela vuosi aikaa... ja monta vuotta sen jalkeenkin.

Back to the routines

Eka tyoviikko loman jalkeen on paria tuntia vaille valmis. Aika vaihtelevia fiiliksia pyorinyt paassa viikon aikana. Paasin mukavasti tyorytmiin kiinni, kun pistin review-artikkelin oikovedoksen kuntoon. Sain myos hyvaa palautetta pomolta biomarkkeri-kasikirjoituksesta. Sen jalkeen tuli stoppi. Olisi pitanyt alkaa ideoimaan seuraavaa tutkimusta ja ottaa vahan aivokapasiteettia kayttoon, mutta mita viela. Ajatukset ovat ihan lomatunnelmissa ja mieli harhailee muissa jutuissa. Tahan nuupahdukseen taitaa vaikuttaa sellainen yksinkertainen juttu, etten ole saanut nukuttua riittavasti. Senkin myohaisillan telinevoimistelu- ja yleisurheilulahetykset. Ja BMX pyoraily. Sitakin on muka pitanyt netista katsoa. Ihan pakko kuulemma. Eilisiltana olin jo niin vasynyt, etta nukuin olohuoneen lattialla ja minut heratettiin aina tarkean lajin ilmestyessa ruutuun. Etta sellaista.

Onneksi on viikonloppu edessa. Tanaan illalla pizzanpaistajaiset pomon luona, huomenna maratonstudio juoksukavereiden kanssa ja sunnuntaina 10 mailin kisa. Sunnuntai nayttaa varmaan jo vahan suuntaa missa maratonvalmistautumisessa mennaan. Ainakin treeneja ja kilsoja on kertynyt kivasti. Viime viikollakin kolmea vaille 100 km.

[edt: Sain juuri meilia Annals of Internal Medicinesta. Tuli jo toinen hylky lihavuus/lihasvoima-kassarille. Minnekohan seuraavaksi?]

This is my home

Suomi-vierailu alkaa olla lopuillaan. Huominen päivä vielä ystävien seurassa Ruissalossa ja hääjuhlassa Kakskerrassa, ja sen jälkeen onkin aika matkata aamuyöstä Helsinkiin ja kääntää katse taas toiselle mantereelle.

Kivaa on ollut. Aivan huippua. En osannut kuvitellakaan, miten hyvältä tuntuu tallustella kotimaan kamaralla. Perheellä ja ystävillä on tietysti iso rooli tuttuuden tunteen luomisessa, mutta onhan Suomen luonto ja rauhallisuus myös ihan ainutkertaista. Ei yhdeksän kuukautta niin kovin pitkä aika ole, mutta jännästi tuntuu siltä kuin emme olisi lainkaan olleet pois kotimaisemista. Samalla tavalla tuntuu myös oudolta ajatus siitä, että olemme oikeasti lähdössä takaisin ylihuomenna. Vaikka kuinka viihdymmekin USAssa, niin voisin saman tien jäädä kotiin. Täällä on kaikki oikeasti tärkeät henkilöt ja asiat.

Visiitin aikana meillä on ollut myös aikaa miettiä tulevaisuutta. Ennen lähtöä minulle ehdotettiin parin vuoden postdoc-kauteni jatkamista vuodella-kahdella. Mielenkiintoista työtä olisi tarjolla, mutta monta asiaa painaa toisessa vaakakupissa. Lupasin kertoa päätöksestämme parin viikon kuluttua.

10 kuukautta seuraavaan visiittiin. Silloin olemme kyllä pidempään. Nyt aikaa ei juuri jäänyt lomailuun, mutta panostimme tällä kertaa määrään. Pikaisen laskutoimituksen mukaan kyläilimme reilun viikon aikana 15 kyläpaikassa. "Kotona" ehtii sitten taas levätä.

I'm having travel fever

Perjantaina. Silloin koittaa kauan odotettu kesaloma koti-Suomessa. Mita lahemmaksi lahtopaiva tulee, sita enemman alkaa vatsassa kutittaa. Monta kertaa kuluneiden yhdeksan kuukauden aikana olemme miettineet, etta "sitten kun olemme Suomessa, niin...". Nyt se paiva on lahella ja mieli siita iloinen. Sita ennen kaymme kokemassa tyokavereiden kanssa huvipuiston harveleita ja paikallisen pesapallo-ottelun tunnelmaa.
Pian nahdaan!

Day in the sofa

Varsin poikkeuksellinen päivä ja näky. Vietämme molemmat arkipäivän kotona. Ja minä huilaan sohvalla. P on toipunut jo flunssastaan, mutta tekee etätöitä kotona. Minä sen sijaan jäin suosiolla kotiin, kun kuumemittari näytti yli satasta (siis farenheitia). Tauti tarttui lopulta minuunkin, vaikka luulin jo siltä välttyneen. Täytyy yrittää huilata, ettei flunssa veny ja että pääsen hyvissä voimissa viikonlopun kisareissulle Virginia Beachille. Ennätyshaavet puolikkaalla saan varmaan jo unohtaa, mutta kun nyt edes olisi juoksukunnossa.

Tänään olisi ollut paljon tehtävää töissä. Siellä on kova hässäkkä GSA abstraktien kanssa, sillä perjantaina on viimeinen lähetyspäivä. Oma abstraktini on onneksi jo kasassa, mutta moni vielä ahertaa analyysien kanssa. Sitä aina ihmettelen, että miksi hommat jäävät niin viime tinkaan. Päivämäärä on kuitenkin ollut tiedossa jo monta kuukautta. Onneksi sähköposti toimii kotonakin, joten pääsen tarvittaessa kommentoimaan muiden töitä.

Kirjoitan tätä sohvalla, läppäri sylissä, katse parvekkeen kautta ulos takapihalle. Kevään merkkejä on jo ilmassa. Puissa on selvästi jo nähtävissä silmuja ja nenä havainnut ensimmäiset siitepölyesiintymät. Lämpötila liikkuu kuitenkin edelleen nollan ja kymmenen plussa-asteen välillä. Eli siinä mielessä kesään on vielä matkaa. Hienoa on kuitenkin päivän piteneminen. Täällä siirryttiin viikonloppuna kesäaikaan (daylight saving time), joten illalla on valoisaa jopa kahdeksaan saakka. Ei tarvitse enää pimeässä ajaa töistä kotiin. Haaveissa on polkupyörän hankkiminen, jolla voisi illalla cruisailla kartsalla.

Nyt joku kolkuttaa oveen... Tuholaismyrkkyjä tultiin ruiskuttamaan keittiöön ja kylppäriin. Onneksi ei ole torakoita näkynyt.

Että tällaista tänään. Nyt on päiväunien aika..

Dark rye bread

Kyllä ruisleipä on hyvää. Toimme mukanamme monta pakettia leipää ja olemme niitä pikku hiljaa pakastimesta syöneet. Iltapalaa syödessä päätin avata vielä koneen ja kirjata ylös menneen viikon tapahtumia.

Täytyy muuten tunnustaa, että viimeiset blogimerkinnät ovat painottuneet aika paljon täkäläisen elämänmenon ihmettelyyn. Oikeasti meidän arkemme täällä eroaa aika vähän siitä, mitä se oli Suomessa. Näin alkuun sitä vain on herkistynyt erilaisuudelle. Kuten ystävä Suomesta totesi, että yhtä lailla muut varmasti ihmettelevät meidän suomalaisten tapoja ja elämää. Kuten juuri tuota ruisleipää.

Tällä viikolla on ohjelmaa riittänyt. Viikko sitten sunnuntaina osallistuimme paikallisen juoksuseuran järjestämään juoksukisaan. Minä läpsyttelin 26,2 kilsaa ja P valitsi 5 kilometriä. Ikimuistoista kisassa oli se, että maalissa tarjottiin leipien ja hedelmien lisäksi lämmintä pizzaa. Että maistui hyvältä. Iltapäivällä järjestimme tuparit uusille ystävillemme. Kolleegoita töistä ja heidän ystäviään - Tanskasta, Hollannista, Italiasta, Romaniasta ja vain yksi USAsta.

Kuluneella viikolla olemme myös osallistuneet lähiyliopiston yrittäjyysiltaan ja paikallaisen triathlonseuran kuukausitapaamiseen. Paikalliset tuntuvat olevan hyvin aktiivista väkeä ja erilaisia tilaisuuksia urheilun ja muun elämän saralla näyttää riittävän.

Torstaina juhlimme Suomen Itsenäisyyspäivää Suurlähetystössä. Kuoron laulama Finlandia sai ihon kananlihalle ja Suomi-ruoka makuaistin hereille. Kalakukkoa, punajuurisalaattia, karjalanpiirakoita, lohileipiä, pipareita ja juustoja. Sääkin oli hyvin suomalainen. Pakkasta ja liukkaat kadut.

Perjantaina P:llä oli synttärit. Olin varannut meille liput NBA-peliin Washington Wizards vs. Pheonix Suns. Istuimme hallissa ihan piippuhyllyllä, mutta kyllä sieltä pelitapahtumia hyvin pystyi seuraamaan. Välillä tuntui, että peli on sivuasia ja mainos- ja erätaukojen yleisökisat ja tanssiesitykset pääasia. Varsin viihtellistä urheilua. Voittaja kuitenkin saatiin ratkaistua.

Tänään P:llä oli juoksukilpailu DC:n keskustassa. Täällä juoksutapahtumat alkavat aina varhain aamulla, jotta tiet voidaan rauhoittaa juoksijoille. Herätys oli siis klo 5.15. Suomessa aika harva suostuisi starttaamaan kahdeksalta, mutta täällä innokkaita oli paikalla yli 2000. Chipin lisäksi osanottajapussissa oli tossuun kiinnitettävät kulkuset. Jingle All the Way oli kisan nimi. P otti kisan totisemmin. Minä kävin sillä välin lenkillä the Mallilla.

Tekemisestä ei siis ole ollut puutetta. Hyvä niin. Koti-Suomessakin ollaan aina menossa.

Counting steps

Olen tehnyt viime paivinä pienimuotoista kartoitusta päivittäisestä fyysisen aktiivisuuden määrästä. Askelmittari aamulla vyötärölle ja menoksi. Tavallisena työpäivänä askeleita kertyy 2500–3000 eli ei kovin mairittelevaa määrää, vaikka sentään yritän jättää auton parkkipaikan takimmaiseen nurkkaan. Illalla jos lähtee käymään ruokakaupassa – sinne mennään tietysti autolla – voi saada kokoon 1000–2000 lisäaskelta. Alle 5000 askelta ei ole paljon mitään. Ainakaan terveysliikuntasuositusten mukaan. Senpä vuoksi pitää panostaa vapaa-ajan liikuntaan. Jo 5 kilometrin aamulenkillä saa korotettua askelmäärän yli tavoiteltavan 10 000 askelen.

Asuinpaikkamme valinta on osunut liikuntamahdollisuuksien puolesta napakymppiin. Kotikaupungissamme on paljon kävelyteitä ja ulkoilualueita, joissa voi turvallisin mielin käydä lenkillä. Aamulenkin vakiovieraana tapaamme usein herra haikaran lammen rannalla ja pikku oravia, jotka vilistävät jaloissa. Pari kertaa olemme melkein törmänneet peuraan. Luontoa riittää ja se on meille mieluinen juttu.

Pari pientä miinusta ulkoiluharrastukseen liittyy. Kaikki tiet ja polut ovat täällä päällystettyja, joten hiekkateitä ja Ruissalon ulkoilureittejä alkaa olla jo ikävä. Akillesjänteeni alkoivatkin heti ensimmäisellä viikolla vihoitella ja jouduin tossuostoksille. Tukevammat kengät paremmilla vaimennuksilla, kiitos. Heti helpotti.

Toinen, vähän rajoittavampi tekijä on valaistus. Ainakaan meidän kulmilla ei juuri tunneta katuvaloja, ei autoteillä eikä varsinkaan jalkakäytavillä. Jos lenkille haluaa lähteä, niin vaihtoehtona on juosta otsalampun ja talojen ulkovalaistuksen voimalla tai kiertää 3 km lenkkiä ostoskeskuksen ympäri. Tämän vuoksi käynkin mieluummin aamulla ulkoilemassa ja sitten päiväsaikaan viikonloppuisin. Silloin on valoisaa ja rauhallista. P:lla on toisin, kun illallakin pitää päästä treenaamaan. Mutta hän onkin maalta kotoisin. Eikä sielläkään ole katuvaloja :)

Viimeinen juttu uunista ulos

Eilen sain iloisia uutisia JAGS-lehdestä. Neljäs artikkelini on hyväksytty julkaistavaksi heidän lehdessään. Jee! Tämä on yksi niitä gerontologisen tutkimuksen kärkilehtiä ja joskus alussa haaveilin, että jos joskus sinne jutun saisi läpi. No nyt se on totta. Ei huono fiilis. Mikä parasta, kaikki osatyöt on nyt virallisesti arvioitu ja hyväksytty lehtiin, eikä niiden hyvyyttä tarvitse enää mielessään pohtia. Vielä täytyy tietysti odottaa ja jännittää esitarkastajien kommentteja. Ohjaajalta sain vähän etukäteistietoa, ettei ainakaan toiselta esitarkastajalta ole odotettavissa pahoja kommentteja. Hollantilaisen kommentteja sen sijaan vähän jännitän. Hän on sentään aihealueen todellinen asiantuntija. Parin päivän päästä se sitten nähdään, paljonko hommaa yhteenvedossa vielä on. Voimia olen ainakin kerännyt loppurutistukseen.

Tässä välissä täytyy kiittää ohjaajiani. Mahtavia ihmisiä ja hyviä opettajia. Vaikka aikataulu on kiristynyt kiristymistään, he ovat uhranneet vapaa-aikaansa tekstieni lukemiseen ja kommentointiin. En varmasti olisi näin pitkällä, näin nopeasti, ilman heidän tukeaan.

Kodinvuokrausasiat etenevät pikku hiljaa. Olen tehnyt jo "mainoksen" asunnostamme ja pikapuolin alamme levittää sitä eri kanavien kautta. Aluksi työ- ja urheilupiireihin ja myöhemmin vähän laajemmalle. Ainakin itse uskon, että siihen vuokralainen löytyy. Itseasiassa meillä oli eilen pyöräkellarissa renkaidenvaihtotalkoiden ohessa mielenkiintoinen keskustelu ykköskerroksen naapureiden kanssa. Heillä näyttäisi olevan hieman kiinnostusta muuttaa isompaan asuntoon eikä muuttomatkakaan olisi pituudella pilattu. Vain viisi kerrosta. Saa nähdä, kehkeytyykö siitä mitään. Ainakin molempien renkaat tuli vaihdettua.

Talkoot

Eilen taloyhtiössämme oli pihatalkoot. Osallistuin pesemällä ja kuuraamalla tuuletusparvekkeita. Yhdessä tekeminen on mukavaa ja talossa asuu paljon kivoja ihmisiä. Henki vain ei kulje, kun pari hyenaa yrittää pitää kaiken kontrollissaan. "Minä olen asunut tässä talossa 35 vuotta..." Onneksi olkoon vain sinulle. Maailma on kuitenkin vähän muuttunut niistä vuosista.

Tänään ja huomenna on vuorossa viimeinen starttikurssi. Pitopaikka on mitä mainioin. Urheilukenttä ja -seura, jossa aloitin oman "yleisurheilu-urani" 4-vuotiaana. Avauskalvokin on valittu sen mukaan. Pieni tyttö Snoopy-haalareissaan ja iso kuula olkapäällä. Ja joku vielä kysyy, mistä se sinnikkyys on peräisin.