Christmas preparations

Jouluun on enää vajaa viikko ja jouluhulina on täällä täydessä vauhdissa. Ihmiset ja kauppiaat rakastavat joulua. Radiossa soivat joululaulut ja mainoksissa houkutellaan ostamaan kullalle timantteja tai lahjakorttia kauneuskirurgiaan. Nice. Niitä kuuluisia jouluvalojakin on ihan riittämiin ihmisten pihoilla ja erityisissä valopuistoissa. Mielenkiintoista tosin, että valojen määrä ja värikkyys näyttävät korreloivan jossain määrin ihmisten elintasoon. Kaikkein hienoimpien talojen edustoilla riittää kyllä valoja, mutta ne ovat hillittyjä ja tyylikkäitä, sitä vastoin lähiöalueilla saattaa nähdä mitä järisyttävämpiä väri- ja hahmoyhdistelmiä. Samasta pihasta voi löytyä joulupukki, Disney-hahmoja ja joulukuvaelma. Kaikki sulassa sovussa.

Vaikkei itsellä joulumieli ihan huipussaan vielä ole, sen verran jouluvalmisteluja olemme tehneet, että kävimme Baltimoren Ikeassa jouluostoksilla. Huonekalut eivät niinkään enää kiinnostaneet, vaan Ikea-shopissa myytävät ruokatavarat. Kylmäsavustettua lohta ja Marabou-suklaata. Lisäksi leivoin alkuviikosta pipareita. Inkiväärin ja neilikan löytämiseksi jouduin tekemään vähän töitä, mutta löytyihän niitä ja sain taikinan aikaiseksi. Ensimmäinen pellillinen meni testatessa kaasu-uunin tehoa, mutta sen jälkeen piparit jo onnistuivat. Jos vielä jostain löydämme sopivan pienen kinkun tai kalkkunan, niin eiköhän näillä eväillä joulu tule meillekin. Tontutkin näyttävän tietävän uuden asuinpaikkamme. Postipoika on kantanut paljon joulukortteja ja jopa muutaman joulupaketin ovellemme. Kiitos ystävät.

Työpaikalla juhlistamme joulua tuplasti. Eilen vietimme kansainvälistä iltaa työkaverin luona valmistamalla japanilaisia ohukaisia. Jälkiruoat hoidimme nyyttäriperiaatteella ja makuja oli ympäri maailmaa Koreaa ja Brasiliaa myöden. Itse pelasin varman päälle ja leivoin korvapuusteja. Viimeistely hoitui Ikeasta ostetulla raesokerilla. Heja Swerige! Olivat todellinen menestys. Siis pullat ja sokeri. Kuulemma harvinaista saada jälkiruokaa, joka on makeaa, muttei kuitenkaan ylimakeaa.

Lauantaina pomo on kutsunut yksikön väen jouluillalliselle kotiinsa. Luvassa on italialaisia herkkuja. Sen jälkeen alkaakin neljän päivän joululoma. Jouluaatto ei täällä ole virallinen vapaapäivä, mutta tänä vuonna, valkoisen talon valtiaan armollisella käskyllä, valtion työntekijöille myönnettiin ylimääräinen vapaapäivä. Ho-ho-hoo!

Ennen joulua saamme ensimmäiset Suomi-vieraat kylään, kun Emilia ja Darby poikkeavat pikaisesti matkallaan Vermonttiin. Ruisleipää, -jauhoja ja salmiakkia on ollut toivomuslistalla, joten pian päästään herkuttelemaan. Uutena vuotena teemme ensimmäisen reissumme osavaltion rajojen ulkopuolelle, kun käymme katsomassa miltä pohjois-USAssa näyttää.

Tämä palsta hiljenee joulun ajaksi, joten toivotan jo nyt oikein hyvää ja rentouttavaa joulun aikaa kaikille!

First results

Jos kotioloissa alamme tottua paikalliseen elamantyyliin, niin tuttuuden tunne alkaa vallata olotilaa myos toissa. Aluksi minulla oli hieman totuttelemista avokonttorissa tyoskentelyyn. Meita tutkijoita on tassa suht’ pienessa huoneessa kymmenen. Toistaiseksi, kun olen tehnyt enimmakseen tyota aineiston kanssa, keskittymisongelmia ei ole ollut. Eikohan se kirjoittaminen ja lukeminenkin suju, silla kaikki ainakin yrittavat kunnioittaa toisten tyorauhaa. Itse asiassa tallainen tyoskentely tuntuu aika kotoisalta ja luo yhteishenkea. Varsinkin tulokkaalle tama on mielyttavaa, on paljon helpompi tutustua ja ottaa kontaktia ihmisiin, kun kukaan ei ole hautautunut suljettujen ovien taakse.

Olen tassa parin viikon ajan tutustunut uuteen tutkimusaineistoon ja viime viikolla sain tiedon ensimmaisen tutkimussuunnitelmani hyvaksymisesta. No, lapimenosta ei ollut jannitettavaa, silla yksi raadin jasenista oli toisena nimena suunnitelmassa.

Tanaan oli ihan janna paiva. Olin sopinut ensimmaisesta virallisesta tutkimuspalaverista pomoni kanssa. Siis koskien tuloksia ja artikkelin kirjoittamista. Etukateen tietysti epailin, olenko tehnyt analyyseja lainkaan sinne pain mista olimme puhuneet ja vahan jannitti, etta lahdenko taalta maitojunalla takaisin Suomeen. Ei nyt sentaan. Onneksi. Alustavat tulokset nayttivat hanen mielestaan oikein hyvilta ja lupaavilta. Kykenin perustelemaan tekemiani valintoja ja keskustelimme mittareiden muokkaamisesta ja analyysimahdollisuuksista.

Palaveri meni siis hyvin, vaikken ihan kaikkea ensimmaisella kerralla tajunnutkaan. Se oli ihan odotettua, kun kerran puhutaan yhdesta alan karkitutkijasta. Tavoitteena on kuulemma nostaa tutkimusmenetelmieni tasoa vahan sivistyneemmaksi. Autoregressiota ja jotain muuta.

Muistui ihan mieleen ensimmaiset palaverit vaitoskirjaohjaajien kanssa. Taas olen ihan alussa. Niin paljon on viela opittavaa.

Tasta on kuitenkin hyva ja hauska jatkaa.

Dark rye bread

Kyllä ruisleipä on hyvää. Toimme mukanamme monta pakettia leipää ja olemme niitä pikku hiljaa pakastimesta syöneet. Iltapalaa syödessä päätin avata vielä koneen ja kirjata ylös menneen viikon tapahtumia.

Täytyy muuten tunnustaa, että viimeiset blogimerkinnät ovat painottuneet aika paljon täkäläisen elämänmenon ihmettelyyn. Oikeasti meidän arkemme täällä eroaa aika vähän siitä, mitä se oli Suomessa. Näin alkuun sitä vain on herkistynyt erilaisuudelle. Kuten ystävä Suomesta totesi, että yhtä lailla muut varmasti ihmettelevät meidän suomalaisten tapoja ja elämää. Kuten juuri tuota ruisleipää.

Tällä viikolla on ohjelmaa riittänyt. Viikko sitten sunnuntaina osallistuimme paikallisen juoksuseuran järjestämään juoksukisaan. Minä läpsyttelin 26,2 kilsaa ja P valitsi 5 kilometriä. Ikimuistoista kisassa oli se, että maalissa tarjottiin leipien ja hedelmien lisäksi lämmintä pizzaa. Että maistui hyvältä. Iltapäivällä järjestimme tuparit uusille ystävillemme. Kolleegoita töistä ja heidän ystäviään - Tanskasta, Hollannista, Italiasta, Romaniasta ja vain yksi USAsta.

Kuluneella viikolla olemme myös osallistuneet lähiyliopiston yrittäjyysiltaan ja paikallaisen triathlonseuran kuukausitapaamiseen. Paikalliset tuntuvat olevan hyvin aktiivista väkeä ja erilaisia tilaisuuksia urheilun ja muun elämän saralla näyttää riittävän.

Torstaina juhlimme Suomen Itsenäisyyspäivää Suurlähetystössä. Kuoron laulama Finlandia sai ihon kananlihalle ja Suomi-ruoka makuaistin hereille. Kalakukkoa, punajuurisalaattia, karjalanpiirakoita, lohileipiä, pipareita ja juustoja. Sääkin oli hyvin suomalainen. Pakkasta ja liukkaat kadut.

Perjantaina P:llä oli synttärit. Olin varannut meille liput NBA-peliin Washington Wizards vs. Pheonix Suns. Istuimme hallissa ihan piippuhyllyllä, mutta kyllä sieltä pelitapahtumia hyvin pystyi seuraamaan. Välillä tuntui, että peli on sivuasia ja mainos- ja erätaukojen yleisökisat ja tanssiesitykset pääasia. Varsin viihtellistä urheilua. Voittaja kuitenkin saatiin ratkaistua.

Tänään P:llä oli juoksukilpailu DC:n keskustassa. Täällä juoksutapahtumat alkavat aina varhain aamulla, jotta tiet voidaan rauhoittaa juoksijoille. Herätys oli siis klo 5.15. Suomessa aika harva suostuisi starttaamaan kahdeksalta, mutta täällä innokkaita oli paikalla yli 2000. Chipin lisäksi osanottajapussissa oli tossuun kiinnitettävät kulkuset. Jingle All the Way oli kisan nimi. P otti kisan totisemmin. Minä kävin sillä välin lenkillä the Mallilla.

Tekemisestä ei siis ole ollut puutetta. Hyvä niin. Koti-Suomessakin ollaan aina menossa.

Go green...

...tai sitten ei. Vaikka USAssa ollaan pikkuhiljaa heräämässä ympäristönsuojelun tärkeyteen, arkielämässä ympäristöystävällisyys ei näyttäydy kovin voimakkaasti. Tai ainakin se on vähäisempää kuin Suomessa. Tänne muuton jälkeen ainakin oma ekologinen jalanjälkemme on kasvanut monta numeroa.

Autoilu on tietenkin numero yksi saastuttaja. Autot ovat isoja ja niillä kuljetaan joka paikkaan. Positiivista kuitenkin on, että liikenteessä näkee välillä myös hybridiautoja ja selvästi myös pikkuautoille on kysyntää. Morris Mini ja kuplavolkkari ovat nyt in. Muutaman päivän kestänyt talvisää opetti, miten täällä teiden talvikunnossapito hoidetaan. Suolaa suolaa enemmän suolaa. Kuormurikaupalla. Pohjavesistä viis. Meidän pihalla natriumkloridin ja hiekan sekoitus oli muuten pinkinpunaista.

Asuntojen energiatehokkuus on vähän niin ja näin. Taloissa suositaan suuria ikkunoita ja ikkunat ovat usein yksinkertaiset. Ilmojen viilentyessä lämmitystä on pakko lisätä. Kesällä ilmojen lämmetessä kevytrakenteiset talot lämpenevät sisältä, jolloin on otettava ilmastointi avuksi.

Entäs sitten kierrätys? Omakotitalojen asukkaat näyttävät kierrättävän jätteensä melko kiitettävästi, ainakin sen perusteella millaisia laatikoita näkee perjantaiaamuisin katujen varsilla. Omassa taloyhtiössämme kierrätys on periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä se on olematonta. Pihalla on kyllä jäteastiat sekajätteelle, muoville ja paperille, mutta joka astiasta löytyy sekä paperia, muovia että sekalaista. Suomessa melko monipuoliseen kierrätykseen tottuneelle sydänalasta riipaisee joka kerta roskapussia viedessä. Sama pätee myös juomapullojen kierrätykseen. Pulloissa on kyllä kehoitus kierrätyksestä, mutta vielä emme kuitenkaan ole löytäneet kauppaa, joka ottaisi tyhjät muovipullot vastaan.

Yhteiskunnan rakenteen ja järjestelmien lisäksi monet toimintatavat aiheuttavat ylimääräistä ympäristökuormaa. Annanpa esimerkin. Toimistossamme käy siivooja vähintään kolme kertaa päivässä. Joka kerta tiedustellaan, että olisiko roskia ja vaihdetaanko roskapussi. Koska niitä roskia ei toimistotyössä kovin runsaasti tule, totean useimmiten, ettei ole tarvetta. Muutaman kerran olen saanut kommentteja ja ihmettelyjä, että etkö tosiaan halua roskapussia vaihdettavan, kun sinulla siellä näyttää kuitenkin jotain roskia olevan. Niin no joo, yksi teepussi ja nenäliina. Ehkä ne voivat odottaa siellä huomiseen. Samalla tulee säästettyä toistakymmentä roskapussia viikossa. Alku se on pienikin alku.

Kauhistelun ja voivottelun sijaan olemme itse yrittäneet tehdä asioilla jotain. Kyllästyimme esimerkiksi aika nopeasti kauppojen muovikassirumbaan ja ostimme kunnon kauppakassit ekokaupasta. Kauppajonossa satuin kuulemaan, miten kaksi naista takanani ihasteli samoja kasseja. Toinen ystävättäristä opasti toista: "You know you can re-use them". Niinpä. Moni asia olisi helppo muuttaa, kun vain tulisi ajatelleeksi.

First snow

Suomen uutisista olemme jo useamman viikon ajan seuranneet Etelä-Suomen lumi- ja vesisateen vuorottelua. Täällä ensilumen aika oli tänään.

Aina puhutaan, miten ensilumi yllättää autoilijat. Täällä ei ainakaan voi vedota tiedotuksen puutteeseen, nimittäin TV:n ja radion sääohjelmat ovat koko alkuviikon ennustaneet lumisateen saapumista pääkaupunkiseudulle. Tämä on säätoimittajien kulta-aikaa – viimeisen päälle meikattuina he seisovat räntäsateessa mikrofoni kädessä kadunkulmassa ja selostavat paljonko lunta on tullut lisää viimesen puolen tunnin aikana. Eipä silti, tänään heillä kyllä oli töitä.

Itse ehdin ennen lumisateen alkua töihin, mutta P:n lähtiessä kohti etelää lumipyry oli jo ehtinyt sekoittaa liikenteen. Yhtälöstä vilkas liikenne + lumisade + kesärenkaat ei voi olla kuin tuhoisia seurauksia. Ei lumisade täällä nyt mikään mahdoton myrakkä ollut, mutta peltikolareita oli liikennekartalla kymmeniä. Kaikkein pahimpia paikkoja ovat rampit ja sillat. Minun työmatkallani ei melkein muuta olekaan.

Selvisin kuitenkin ehjänä kotiin. Ajoväylät olivat lähes sulat. Suola-autot ja kanssa-autoilijat olivat tehneet tehtävänsä. Positiivista oli myös huomata, miten moni oli hellittänyt kaasujalkaansa ja muistanut turvavälien merkityksen.

Yöksi on luvattu pakkasta. Saapa nähdä, peruutetaanko huominen työpäivä. Enpä olisi uskonut tätä sanovani, mutta ensimmäistä kertaa toivon vähälumista talvea. Ei tee mieli liukastella.

Iloitsemme kuitenkin lumesta tänään ja lähdemme ensilumen lenkille. Talven tuoksua ei voita mikään. Heti on myös valoisampaa.

Dress code

Juuri kun olen vähän alkanut ymmärtää täkäläisiä, niin tänään oli taas päivä, jolloin monta asiaa meni yli ymmärryksen. Esimiehemme tuli tänään huomauttamaan meille, siis minulle ja toiselle vasta aloittaneelle tutkijakolleegalleni, että sairaalarakennuksessa on dress code. Farkut ja matalapohjaiset kengät ovat nou nou, pitää olla vähän siistimpää vaatetusta yllä. Vai sillä tavalla. Mitä tuohonkin nyt sanoisi. Kiva, että kerroitte meillekin säännöistä. Toki on niin, että osa työntekijöistä pukeutuu varsin virallisesti ja viimeisen päälle, mutta kyllä joukosta löytyy myös kuluneiden samettihousujen ja vanähtäneiden villapaitojen kannattajia. Ehkä sairaalan (jonka tiloissa vain oleilemme) profiilia halutaan nostaa ja uudet tulokkaat pyritään heti opettamaan talon tavoille. Ei kai tässä nyt kuitenkaan koko vaatevarastoa tarvitse uusia. Jos vaihtaisin vain farkut ”suoriin housuihin” ja ottaisin korkokengät laatikkoon virallisten tilaisuuksien varalta. Tehdään kompromissi.

Kotiin lähtiessä minua opastettiin taas. Osastomme sijaitsee viidennessä kerroksessa ja olen ottanut tavaksi kävellä portaat alas kotiin lähtiessäni. Mutta mutta.. Tänään jäin verekseltään vartijalle kiinni teoistani ja sain läksytyksen siitä, että portaita ei oikeastaan ole tarkoitettu kävelemiseen. Vain jos talossa on tulipalo tai muuten uhkaava tilanne, vasta silloin saa pistää tossua toisen eteen. Tosissaan hän oli. Minua hän ei vakuuttanut. Portaat kutsuvat taas ensi viikolla.

Että sellaista. Näin alkuun kaikki erilainen pistää silmään ja tarttuu korvaan. Entä sitten, kun palaamme takaisin Suomeen??

Oikeasti, tämänpäiväisestä huolimatta, elämä täällä on oikein mukavaa.

Counting steps

Olen tehnyt viime paivinä pienimuotoista kartoitusta päivittäisestä fyysisen aktiivisuuden määrästä. Askelmittari aamulla vyötärölle ja menoksi. Tavallisena työpäivänä askeleita kertyy 2500–3000 eli ei kovin mairittelevaa määrää, vaikka sentään yritän jättää auton parkkipaikan takimmaiseen nurkkaan. Illalla jos lähtee käymään ruokakaupassa – sinne mennään tietysti autolla – voi saada kokoon 1000–2000 lisäaskelta. Alle 5000 askelta ei ole paljon mitään. Ainakaan terveysliikuntasuositusten mukaan. Senpä vuoksi pitää panostaa vapaa-ajan liikuntaan. Jo 5 kilometrin aamulenkillä saa korotettua askelmäärän yli tavoiteltavan 10 000 askelen.

Asuinpaikkamme valinta on osunut liikuntamahdollisuuksien puolesta napakymppiin. Kotikaupungissamme on paljon kävelyteitä ja ulkoilualueita, joissa voi turvallisin mielin käydä lenkillä. Aamulenkin vakiovieraana tapaamme usein herra haikaran lammen rannalla ja pikku oravia, jotka vilistävät jaloissa. Pari kertaa olemme melkein törmänneet peuraan. Luontoa riittää ja se on meille mieluinen juttu.

Pari pientä miinusta ulkoiluharrastukseen liittyy. Kaikki tiet ja polut ovat täällä päällystettyja, joten hiekkateitä ja Ruissalon ulkoilureittejä alkaa olla jo ikävä. Akillesjänteeni alkoivatkin heti ensimmäisellä viikolla vihoitella ja jouduin tossuostoksille. Tukevammat kengät paremmilla vaimennuksilla, kiitos. Heti helpotti.

Toinen, vähän rajoittavampi tekijä on valaistus. Ainakaan meidän kulmilla ei juuri tunneta katuvaloja, ei autoteillä eikä varsinkaan jalkakäytavillä. Jos lenkille haluaa lähteä, niin vaihtoehtona on juosta otsalampun ja talojen ulkovalaistuksen voimalla tai kiertää 3 km lenkkiä ostoskeskuksen ympäri. Tämän vuoksi käynkin mieluummin aamulla ulkoilemassa ja sitten päiväsaikaan viikonloppuisin. Silloin on valoisaa ja rauhallista. P:lla on toisin, kun illallakin pitää päästä treenaamaan. Mutta hän onkin maalta kotoisin. Eikä sielläkään ole katuvaloja :)