Incresing the social capital

Suomi on seura- ja järjestötoiminnan mallimaa. On ainakin ollut tähän saakka. Suuret ikäluokat, siis omat vanhempamme, ovat olleet aktiivisia toimijoita seuratoiminnan eri tasoilla. Monessa seurassa ollaan kuitenkin huolissaan, ja aiheesta, toiminnan jatkuvuudesta. Uusia harrastajia olisi tulossa lajiin kuin lajiin, mutta seuroja on alkanut vaivata krooninen ohjaaja- ja toimitsijapula. Toiminnassa mukana olevat iki-aktiivit ovat vastanneet vuosikausia toiminnan pyörittämisestä ja yrittävät tehdä sitä edelleen, mutta yhä harvempi nuori tai lasten vanhemmista innostuu mukaan seuratoimintaan.

Samaa ei voi sanoa amerikkalaisista. Sen verran kun paikallisia ihmisiä olemme oppineet tuntemaan, niin vaikuttaa siltä, että lähes jokainen on mukana jonkun seuran tai järjestön toiminnassa. Koulujen kerhoista puhumattakaan. Ihmisistä huokuu asenne, että haluavat itse olla järjestämässä itselleen ja lapsilleen mieleisiä vapaa-ajan harrastuksia. On turha odottaa, että joku toinen järjestäisi jotain, ellei itse ole valmis antamaan omaa panostaan toiminnan sujumiseksi.

Otetaan nyt esimerkiksi alueemme suurin juoksuseura Howard County Striders, jonka jäseniksi liityimme heti muuttoviikolla. Seurassa on noin 1500 aktiivista jäsentä pari vuotiaista nappuloista 80-vuotiaisiin veteraanijuoksijoihin ja aloittelijoista kilpajuoksijoihin. Näin ison joukon liikuttaminen ja useiden erilaisten tapahtumien järjestäminen ei ole ihan pieni juttu, mutta siitä huolimatta seura pyöriin pelkästään vapaaehtoisten työpanoksen voimalla.

Seura järjestää viikoittain yhteisen pitkänlenkin "bagel runin", jonka jälkeen juoksijat kokoontuvat nimen mukaisesti läheiseen kahvilaan aamupalalle. Lenkki starttaa lauantaiaamuisin klo 7 satoi taikka paistoi. On tehnyt niin jo parikymmentä vuotta. Tänään paikalla oli pikkupakkasesta ja liukkaista teistä huolimatta 50 juoksijaa. Reitin varrella on muutama juomapiste, joiden pystyttämisestä (vesikanisterit ja mukit) jokainen juoksija vuorollaan vastaa. Sama periaate pätee seuran harjoituskilpailuissa, joita järjestetään vuoroviikoin eri puolilla Columbiaa. Naapuristossa asuvat seuran jäsenet huolehtivat reitin merkitsemisestä ja toimitsijatehtävistä. Tehtäviä kierrättäen kokonaiskuormitus ei kasva liian suureksi kenenkään kohdalla. Ja onhan seuralla paljon muutakin toimintaa, johon tarvitaan vapaaehtoisia. Isompia juoksukilpailuita, junioreiden harjoitusryhmiä sekä aloittelijoiden ohjelmia. Olen tässä vähän suunnitellut, että kunhan junnujen treenit kevään korvalla taas alkavat, voisin liittyä valmentajien joukkoon. Tulisi annettua oma panos seuran hyväksi.

Mikä saa ihmiset sitten osallistumaan toimitsija-, huolto- ja valmennustehtäviin? Luultavimmin liikkeellä pitävä voima on halu olla mukana yhteisössä / itselleen tärkeässä toiminnassa, jota ei olisi ilman jokaisen työpanosta. Täällä vapaaehtoisten avuliaisuutta myös arvostetaan seuran taholta. Oman kokemuksen perusteella enemmän ja avoimemmin kuin Suomessa. Tästä hyvänä esimerkkinä toissa viikolla järjestetyt kauden avajaiskekkerit, jossa palkittiin urheilijoiden lisäksi myös ahkeria toimitsijoita. Positiivisuus ja kannustus ovat valttia vapaaehtoistyössä, josta voitaisiin Suomessakin ottaa mallia. Pieni asennemuutos kentän aidan molemmilla puolilla ei olisi pahasta, jos haluamme jatkossakin tarjota itsellemme ja lapsille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia.

Että sellaista.