New car

Ostimme eilen auton. Uuden Volkkarin. Pitkin talvea olemme miettineet ja pohtineet, etta kannattaako ostaa auto Suomeen tuotavaksi ja jos niin millainen. Lopulta totesimme, etta kaikesta rahtaukseen liittyvasta vaivasta ja kustannuksista huolimatta nyt on hyva aika tehda autokauppaa. Kotimaassa on edessa muutamia muutostoita valoihin ja nopeusmittaristoon, mutta niiden pitaisi sujua suht’ helposti eurooppalaisessa autossa.

Alku auton ostolle ei ollut kovin lupaava. Saimme pahat traumat ensimmaisesta autoliikkeesta tammikuussa, kun meille melkein vakisin yritettiin myyda auton jota emme siina vaiheessa olleet valmiita ostamaan. Perinteisen sokerisen myyntipuheen lisaksi myyja yritti vedota tunteisiin nayttamalla lastensa kuvia, onnistui saamaan pomonsa paikalle viivyttamaan meita pidempaan liikkeessa ja lopulta jatkoi painostusta puhelimella ja kirjeilla toista kuukautta. Sen jalkeen pidimmekin yli kuukauden tauon ennenkuin uskaltauduimme seuraavaan liikkeeseen. Onneksi seuraavissa liikkeissa palvelu oli ”normaalimpaa” ja omaksuimme strategiaksemme menna autoliikkeisiin mahdollisimma lahella sulkemisaikaa...

Vaikka autokauppiaat muuta kaytoksellaan viestittavat, niin selvaa on etta parhaillaan on ostajan markkkinat. Autokaupan hidastumisen myota kauppiaat ovat valmiita aika isoihinkin hinnan alennuksiin. Jos niita osaa kysya oikealla tavalla. Alkuun tinkaaminen tuntui oudolta, mutta lopulta siihenkin tottui ja lopputulos oli oikein tyydyttava. Nyt taytyy viela hoitaa muutamia paperiasioita katsastusaseman suuntaan ja tallettaa ostokuitit ensi vuoden veroilmoitusta varten. Obaman stimuluspaketin yhtena osana oli verovahennysoikeus auton myyntiveroista.

Nyt olemme niin sanotusti kolmen auton loukussa. Jotta molemmat paasisimme kulkemaan toihin ja asioille, emme voineet myyda vanhaa autoa ennen kuin uusi on rekisterissa ja vakuutukset kunnossa. Voi tata autokeskeista elamaa!! Onneksi vanhalle autolle on katsottuna jo ostaja ja hinta neuvoteltuna, joten tana iltana on hyvastien aika uskolliselle tyomatka-autolleni.

Spring

Kevat keikkuen tulevi. Tiedan ettei ole ihan reilua kirjoittaa kevaan etenemisesta, kun Etela-Suomessakin on viela ihan talviset oltavat. Mutta kirjoitan silti. Havaintoja talta aamulta: Linnut visertavat kirkkaasti, narsissit kukkivat, silmut on puissa aukeamaisillaan ja kirsikkapuut aloittelevat kukintaansa. Puputkin ovat taas ilmestyneet polkujen varsille uuden ruohon pilkistaessa maasta. Paivalampotilat +15 asteen paikkeilla.

Toissa on riittanyt tekemista, joten aamuja lukuunottamatta en juuri ole ehtinyt kevaasta nauttia. Olen odottanut viime viikot uutta dataa kayttooni, josta pitaisi saada abstrakti aikaiseksi tulevan syksyn Amerikan Gerontolgisen yhdistyksen konferenssiin ja suunnittelemaamme lihavuussymposiumiin. Eilen vihdoin sain data-CD:n ja tuloksia tarvitaan vasta ensi viikolla. Heh. Hyva puoli piinallisessa odotuksessa oli se, etta ehdin edistaa kotimaiseen dataan perustuvaa tutkimusta ja viimeistella yhta kasikirjoitusta.

Huomenna on janna paiva. Minulla on esitys National Institute on Agingin kevatseminaarissa. Tiedossa on kaikki NIAn yksikot kattava yleiso ja kiperia kysymyksia esittava laitoksen johtaja. Iiks. Esitys on harjoiteltu niin moneen kertaan ja kalvot fiilattu viimeisen paalle, etta eikohan sen pitaisi sujua. Seniorit tuntuvat suhtautuvan tilaisuuteen vakavuudella. Haluavat, etta omasta yksikosta valittyy positiivinen kuva laitoksen johtajalle. Illalla taidan harjoitella esitysta viela pariin kertaan.

Heti seminaarin jalkeen lahdemme lennosta kisamatkalle kohti Virginiaa. Matkaa ei ole kuin reilu 200 km, mutta varaamme matkaan vahintaan viisi tuntia ehtiaksemme ajoissa hakemaan numerolaput. Perjantai-iltapaiva DC:n kehatiella ja etelaan johtavalla 95-valtavaylalla tarkoittaa pahoja ruuhkia. Eika ole edes lomakausi.

Go curling!

Kilkan kalkan. Kavimme kaveriporukalla testaamassa curlingia. Skotlannissa kehitetylla lajilla on vankka harrastajakunta Pohjois-Amerikassa, erityisesti Kanadassa ja USAn pohjoisimmissa osavaltioissa. Ja Suomessahan se on melkein kansallislajin asemassa edellisten talviolympilaisten menestyksen myota.

Laji nayttaa telkkarista katsottuna huvittavalta ja sita se on myos kaytannossa. Ainakin aloittelijan mielesta. Mutta myos aika haastavaa. Opettelimme ensin tunnin verran heitto- ja harjaustekniikoita ja loppuillan pelasimme kokeneempien pelureiden mukana kuuden paan pelin. Maaramittaiset heitot eivat sujuneet ihan niin tarkasti kuin M-15 (Uusipaavalniemi) esittamana, mutta pesaan saakka kuitenkin. Harjaus onkin sitten ihan oma juttunsa ja paljon raskaampaa kaytannossa kuin voisi kuvitella. Tekniikka- ja taktiikkalaji. Kannattaa kayda kokeilemassa!

Alussa oli vahan ongelmia tasapainon kanssa:
Sitten heitto alkoi sujua:
Ja harjaaminen olikin jo tutumpaa puuhaa:

I am, I belong

Toista vuotta poissa kotimaisemista on tehnyt tehtavansa. Moni asia tuntuu jo kovin tutulta ja tietylla tavalla turvalliseltakin. Mika on vain hyva juttu. Voi vain olla ja elaa ja nauttia paivittaisista pikkuasioista.

Arki on tuttua ja samaa. Heratys 5.30-6.00. Lenkille. Suihkun kautta aamupalalle ja toihin klo 9 mennessa. Toita toita toita yleensa ilta-seitsemaan saakka ja sitten kotiin. Iltapala ja nukkumaan. Toistetaan viisi kertaa, kahden paivan palautuksella. Loppumattomina sarjoina. Toisto sopii minulle, kunhan saan tehda mielekkaita juttuja. Ja toistaiseksi nain on ollut. Mutta enpa tieda kuinka monta vuotta tata tahtia jaksaisi.

Vaikka paivat tuntuvat tayttyvan vain tyoasioista, se ei tarkoita etta paivan viettaisi eristyksissa muista ihmisista. Sosiaalisia suhteita tulee yllapidettya naisporukan yhteisilla aamulenkeilla. Kaupassa, fysioterapeutin jumppasalissa ja kadulla tulee tuttuja vastan melkein joka paiva. Valilla oikein ihmetyttaa miten nopeasti sosiaalinen verkosto muodostui ja miten siita on tullut tarkea osa viihtymista. Jostain kumman syysta lahes kaikki tyopaikan ulkopuoliset tuttavamme liittyvat tavalla tai toisella juoksuharrastuksen. Olemme onnekkaita, etta meilla on harrastus joka avannut meille oven samanhenkisten ihmisten porukkaan. Tuntuu hienolta olla osa tiivista yhteisoa. Se on niita parhaita puolia amerikkalaisuudessa.

Popcorn mania

Meilla toissa on meneillaan popcorn-villitys. Itse olen tottunut, etta popparit ovat leffanaposteltavaa, kotona tehtyna, mutta etta valipala tyopaikalla. Uuden sihteerimme myota tyokaverini ovat innostuneet syomaan aamuisin tai iltapaivisin suolaisia tai makeita popcorneja. Periaatteessa minulle on ihan sama mita tyokaverit syovat, mutta pienessa avotoimistossamme tuoksut kulkeutuvat vakisinkin tyopisteesta toiseen. Ja se maiskutus... (tutut kylla tietavat miten olen herkka noiden aanien kanssa). Taidan olla tylsimys, kun tyydyn vain baby-porkkanoihin ja omenoihin.

Erilaisista ruokailutottumuksista voisin kirjoittaa loputtomiin, mutta ehka se ei kannata. Kaikilla meilla on mieltymyksemme ja perinteemme. Ravitsemuksesta ja elintavoista puheenollen, olen koonnut tuohon sivupalkkiin muutamia lihavuus- ja ravitsemusaiheisia blogilinkkeja joita itse seuraan saannollisesti. Arya Sharma on tunnettu kanadalainen lihavuustutkija, joka tiivistaa blogissaan uusimpia tuulia lihavuustutkimuksen saralta. Weighty Matters kasittelee kevyemmalla otteella lihavuuteen ja ravitsemukseen liittyvia uutisia ja Food Politics on keskittyy enemman ravitsemusasioihin kansanterveyden nakokulmasta. Jos kiinnostusta loytyy, niin kaykaa kurkkimassa. Siella on mielenkiintoisia uutisia ja havaintoja Pohjois-Amerikkalaisesta ruokailukulttuurista ja elintavoista. Ikaantymistutkimuksen saralta en ole vastaavia yhta kiinnostavia blogeja loytanyt. Eiko aihe ole riittavan trendikas? Jos joku tietaa hyvia blogeja, niin vinkatkaa minullekin.

Happy Snow Day

No nyt sitä sitten saatiin, ja kerralla oikein reilusti. Lunta nimittäin. Viimeksi blogatessani enteilin jo kevään saapumista, mutta luontoäiti päätti toisin. Viimeöisen ja tämän päivän lumimyrskyn ansiosta Marylandin vähäluminen talvi pääsi sittenkin lumen osalta keskiarvolukemiin. Aamulla oli jo selvää, ettei tänään kannata lähteä autoilemaan. Aamuseiskalta sovitulle fysioterapeutin vastaanotollekin lähdin kävelemään lumihangessa, sillä matkaa oli vain 3 km. Välillä taisin edetä nopeammin kuin 10 km/h ajaneet autot. Valtaosa vaatimattomasta auraus- ja suolauskalustosta taisi olla hoitamassa valtateitä, joten pikkuteitä ei juuri oltu aurattu aamuun mennessä. Mutta mikä onkaan ihanampaa kuin kävellä koskemattomassa lumessa. Siis jalkakäytävän tai nurmikon puolella. Matkalla aloin epäillä, että mahtaako terapeutti olla edes paikalla, mutta olihan hän. Mutta hän onkin Kanadasta.

Tästä tuli siis kotitoimistopäivä. Olen pyhittänyt päivän lukemiselle ja nauttinut olostani kovasti, kahdesta syystä. Ensinnäkin, koskaan ei tunnu olevan riittävästi aikaa ihan vain uusien artikkeleiden lukemiseen. Aina on muka ”tärkeämpää” tehtävää. Toiseksi, työpaikallani istun ikkunattomassa työpisteessä, joten lukupaikka ikkunan edessä ja näköala parvekkeen ikkunasta lumiselle pihamaalle on ihan luksusta. Mieli lepää.

Iltapäivään mennessä teille kylvetty suola oli alkanut vaikuttaa ja autoilijat ajelivat jo vesikelissä. Iltapäiväreippailulla tutustuimme monenlaisiin lumenkäsittelyvälineisiin. Tässä esimerkki tavallisimmasta lumilingosta. Tehokkaampiakin on nähty.