Toista vuotta poissa kotimaisemista on tehnyt tehtavansa. Moni asia tuntuu jo kovin tutulta ja tietylla tavalla turvalliseltakin. Mika on vain hyva juttu. Voi vain olla ja elaa ja nauttia paivittaisista pikkuasioista.
Arki on tuttua ja samaa. Heratys 5.30-6.00. Lenkille. Suihkun kautta aamupalalle ja toihin klo 9 mennessa. Toita toita toita yleensa ilta-seitsemaan saakka ja sitten kotiin. Iltapala ja nukkumaan. Toistetaan viisi kertaa, kahden paivan palautuksella. Loppumattomina sarjoina. Toisto sopii minulle, kunhan saan tehda mielekkaita juttuja. Ja toistaiseksi nain on ollut. Mutta enpa tieda kuinka monta vuotta tata tahtia jaksaisi.
Vaikka paivat tuntuvat tayttyvan vain tyoasioista, se ei tarkoita etta paivan viettaisi eristyksissa muista ihmisista. Sosiaalisia suhteita tulee yllapidettya naisporukan yhteisilla aamulenkeilla. Kaupassa, fysioterapeutin jumppasalissa ja kadulla tulee tuttuja vastan melkein joka paiva. Valilla oikein ihmetyttaa miten nopeasti sosiaalinen verkosto muodostui ja miten siita on tullut tarkea osa viihtymista. Jostain kumman syysta lahes kaikki tyopaikan ulkopuoliset tuttavamme liittyvat tavalla tai toisella juoksuharrastuksen. Olemme onnekkaita, etta meilla on harrastus joka avannut meille oven samanhenkisten ihmisten porukkaan. Tuntuu hienolta olla osa tiivista yhteisoa. Se on niita parhaita puolia amerikkalaisuudessa.
Canabis: a roundup
15 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti