Kymmenisen vuotta sitten tein itselleni lupauksen, etten enää ikinä pistäisi piikkareita jalkaani. Se oli silloista angstia kilpaurheilusta luopumista kohtaan. Tänään kuitenkin kääntyi uusi sivu sillä saralla.
Nauhoitin aamulla jalkaani punamustat Niken piikkarit, jotka löysin Floridasta 15 dollarilla. Kyseessä oli USAn maastomestaruuskilpailujen esikisat tunnin ajomatkan päässä kotoa - 8 km pitkin kumpuilevaa ja sateen pehmittämää pellonreunustaa. Pyssyn paukahdettua alitajunta yhdisti piikkarit ja kovan vauhdin ja säntäsin ylämäkeen USAn olympiakarsintakävijän perään. Eihän minun kunnollani 3.30 kilsavauhtia maastossa kovin kauaa jaksa. Lopun 7 km sain sitten kärsiä liian kovasta aloituksesta. Mutta onneksi oli edes piikkarit, ettei tossu lipsunut mudassa.
Pikapikaa seurakavereiden kimppakyydillä kotiin, vähän ruokaa ja sitten kohti kolleegan vauvakutsuja. Vauvakutsuista olen blogannut jo aiemmin. Kätevä juttu vauvakutsujen lahjahankinnassa on vanhempien laatima lahjalista. Vauvaosastolla vaeltaessani törmäsin mitä erikoisimpiin tarvikkeisiin: Patjan täristin säästämään äidin ja isän käsivoimia, muovinen istuinkaukalo vauvan pesuhetkiin, vauvan muotoihin muovautuva makuualusta ja säilytysrasia käytetyille vaipoille. Hmmm. Toisaalta itselläni ei ole niin paljoa kokemusta lastenhoidosta, että voisin kyseenalaistaa näiden tarpeellisuuden. Luultavasti näen vielä tänään jotain muita tuiki tarpeellisia varusteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti