We are regret to inform you that...

Sain tanaan kauan odotun kirjeen JAMAsta. Pitka review-aika antoi vahan viitteita siita, etta juttu on saattanut menna kolmannelle arvioitsijalle. Ja niinhan siina oli kaynytkin. Kaksi ekaa arviota tyosta olivat hieman erisuuntaisia, toinen esitti tiukempaa kritiikkia ja toinen naki tyossa potentiaalia. Kolmannen kommentit ja edioriryhman keskustelut kallistivat vaa'an hylkayksen kannalle. Tata osasin vahan odottaakin. JAMAan lahetetaan vuosittain noin 6000 kasikirjoitusta, joista puolet paasevat arvioitavaksi ja lopulta vain 8% hyvaksytaan julkaistavaksi. Heh, ainakin paasimme parempaan 50% joukkoon. Saimme kuitenkin hyvat ja rakentavat kommentit, joiden avulla on hyva alkaa parantamaan tutkimusta. Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Ehka taytyy seuraavaksi yrittaa yleislaaketieteellisen lehden sijasta spesifimpaa lehtea.

Jotain positiivistakin tyorintamalla. Sain juuri kutsun kirjoittaa ikaihmisten lihavuudesta katsausartikkelin eurooppalaiseen lihavuuslehteen. Aikas siistia. Sita vain ihmettelen, etta mista ovatkin keksineet kysya minua tuohon hommaan. Kenella on sormet pelissa?

Healing touch of physical therapist

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut / paassyt omakohtaisesti tutustumaan paikalliseen fysioterapiatarjontaan. Sinnikas pohjevamma ei suostunut omahoidolla parantumaan. Siina vaiheessa kun lenkit piti jattaa juoksematta, lahdin lopulta jouksuporukasta tutun urheilufysioterapeutin vastaanotolle. Pohkeen takimmaisessa lihasaitiossa oleva jumi hellitti vahan kerrallaan, vaikka jouduinkin monta kertaa rohkaisemaan kaveria kovempaan kasittelyyn. Mielenkiintoista oli tutustua uuteen toiminnalliseen manuaalisen terapian tekniikkaan, joka oli sekoitus hierontaa, PNF:ta ja venytysta.

Suomalaisesta fysioterapiakaytannosta poiketen fysioterapeutit tyoskentelevat isossa huoneessa, jossa on hoitopoytia, terapiavalineita ym. iloisesti sekaisin. Tarvittaessa hoitopoyta erotetaan muusta tilasta verholla, mutta muuten fyssarit ja asiakkaat jutustelevat rennosti toistensa kanssa. En tieda kuinka yleinen kaytanto tama on tassa haveliaisyytta korostavassa maassa, jossa laakarit kuuntelevat keuhkotkin paidan lapi. No, ehka asiaan vaikutti sekin, etta kyseessa oli urheilufysioterapiaklinikka.

Nyt jalka toimii jo hyvin ja sunnuntaina uskaltauduin ekaa kertaa pitkasta aikaa lahtoviivalle. Matka oli vain 5 km, mutta ekan kilsan jalkeen jalat olivat hapoilla melkein kuin olisi juossut neljannesmailin loppusuoraa. Mutta hei, paasin kuitenkin maaliin ja vielapa palkintorahoille. Vahaista juoksutuntumaa enemman suoritukseen vaikutti kuuma ja kostea keli. Eipa tarvitse minun enaa menna +30C kuumuuteen kisailemaan. Syksya odotellessa. Ja Suomi-vieraita. Lahdenkin tasta P:ta vastaan lentokentalle.

Happy Saint John's Day

Suomessa juhannuksen juhlinta taitaa olla juuri nyt parhaimmillaan. Kaihoten olen kuunnellut kavereiden kertomuksia juhannussuunnitelmista, mokkeilysta ja kokon polttamisesta. Tassa alkaa pikku hiljaa olla ikava suomalaista saunaa, uintia puhtaassa jarvivedessa ja luonnon hiljaisuutta. Onneksi kotimaan visiittiin on aikaa enaa reilu kuukausi. Eikohan sen ajan malta odottaa.

USAssa ei juhannusta juhlita (onhan se alunperin pakanallinen juhla), mutta monessa paikassa nakyy mainittavan, etta kesa alkaa virallisesti 20. kesakuuta. Eli tanaan. Jottei juhannus jaisi kokonaan viettamatta, olemme kutsuneet tyokavereita grillijuhliin luoksemme. Tarkoituksena on antaa maistiaisia suomalaisesta kesamenusta: grillattua lohta ja makkaraa seka uusia perunoita tillin ja sillin kera. Auran sinappiakin on viela jaljella pariin makkaraan.

Ensi viikolla taidamme saada taydennysta sinappivarastoihin, kun P:n tyokaverit tulevat moikkaamaan meita. Tervetuloa Elisa ja Tommi!

New York - New York

Viisi vuotta on jo siita, kun aloitimme yhteisen taipaleemme Turun Linnan kirkossa. Juhlapaivan kunniaksi halusimme tehda jotain spesiaalia ja lahtea New Yorkiin. Suomesta katsottuna reissu olisi iso satsaus, mutta taalta maailmankolkasta reissu vastaa samaa kuin ajaisi Turusta Jyvaskylaan. Bussilla matkaten olimme neljassa tunnissa keskella Manhattania, etsimassa tuttuja kasvoja metroaseman kupeesta. Ensimmaisen yon vietimme nimittain P:n lukioaikaisen luokkakaverin luona. Samalla saimme silmayksen Brooklyniin.

Reissusta voisi kirjoittaa pitkankin kertomuksen, mutta koska tanaan on saatava viela seuraavan artikkelin analyyseja eteenpain, tiivistan ja totean, etta kylla on hieno ja upea kaupunki. Nahtavaa ja koettavaa riittaa joka kadun kulmassa, jonka vuoksi vietimmekin suuren osan ajasta eri naapuruistoissa kavellen. Turistikohteiden jonot eivat helteisessa kaupungissa houkutelleet, mutta kavimme sentaan kokemassa Empire State Buildningin nakoalat ja Vapaudenpatsaan saaren ohi kulkevalta Staten Island lautalta. Suosikkialueiksi kohosivat Greenwich Village ja SoHo. Ja kyllahan Central Parkin aamulenkit olivat myos hieno kokemus. Niin ja se haapaiva, juhlaillan vietimme Brooklynin puolella ihaillen auringonlaskua ja Manhattanin valojen syttymista.

Uudestaan on paastava. Oli se vaan niin hieno paikka.

Och samma på svenska

Sunnuntaina vierailimme ruotsalais-amerikkalaisperheen luona paivallisen merkeissa. Perhe on tullut tutuksi – yllatys yllatys - juoksuseuran kautta. Itse asiassa ensi kertaa tutustuin heihin, kun kuulin naisen puhuvan ruotsia lapsille yhden juoksukisan jalkeen. Hekin olivat jo siihen mennessa kuulleet suomalaispariskunnasta, joka on muuttanut kaupunkiin ja odottivat meidan tapaamistamme. Kovasti yritan aina puhua heidan kanssaan ruotsia, joskin se on valilla aikamoista ruotsin ja englannin sekoitusta.

Vaikka ruotsalaisnainen on asunut USAssa jo toistakymmenta vuotta, perheen koti oli monella tapaa hyvin skandinaavinen. Kokolattiamatot oli poistettu parketin ja puulattian tielta, eteisessa oli vaatekomero ulkovaatteille, Saab autotallissa ja tuttuja ruotsalaisia brandeja eri puolilla taloa. Paivallisella saimme uusia perunoita, Abban sinappisillia, grillattua lohta, Vaasan nakkileipaa ja vihreaa salaattia. Niin kotoista ja herkullista. Jalkkari oli meidan vastuullamme. Leivoin vastapoimituista mansikoista mansikka-raparperipiirakan. Maistui hyvalta vaniljajaatelon kanssa.

Illan paatteeksi perheen pojat haastoivat P:n mukaan juokukilpailuun naapuruston talojen ympari. Ulkoleikit ovat kuulemma parasta vapaa-ajan huvia mita tietavat. Eli alkaamme edelleenkaan yleistako amerikkalaislapsia ylipainoisiksi ja tv-norteiksi. Joukkoon mahtuu monenlaista vakea. Itse asiassa pojilla on esikuva omasta takaa, kun isa on ollut kansallista karkikaartia kestavyysmatkoilla. Vieraiden iloksi han oli laittanut paallensa paidan Helsinki City maratonilta vuodelta 1988, ja ottanut esiin numerolapun ja valokuvia reitin varrelta. Todellinen urheiluperhe. Ja mukava sellainen. Taalta katsottuna Suomi ja Ruotsi ovat niin samanlaiset.

To the strawberrry fields

No niin. Nyt päästiin sitten kunnon kesälukemiin. Lämpötila kohosi ensimmäistä kertaa täällä ollessamme yli +30 asteen. Samantien päästiin myös +35 tasolle. Aamulenkille lähtiessämme klo 6.30 tuntui kuin olisi astunut kasvihuoneeseen tai huonosti lämmitettyyn saunaan. Hiki nousi pintaan ennen ensimmäistä juoksuaskeltakaan. Jonkun verran tottumista tämä varmasti vaatii, mutta ei parane valittaa, sillä kesä on vasta aluillaan.

Lenkin jälkeen säätä uhmaten suuntasimme kohti läheistä maatilaa mansikoita poimimaan. Kerrankin olimme paikalla oikein sesonkiaikaan ja neljän kilon poimintarasiamme täyttyivät alle puolessa tunnissa. Mansikoiden runsaudesta kertoo jotain myös se, että kuljimme kumpikin omaa riviämme vain viiden metrin matkan. Toisin kuin Floridasta lennätetyt talven ja kevään mansikat, nämä olivat puolet pienempiä ja aidon makuisia. Laitan suurimman osan pakastimeen talven puuroaamisia odottamaan. Parin viikon päästä samalla maatilalla on kirsikat parhaimmillaan, sitten on vadelmien ja mustikoiden vuoro ja loppukesästä persikat ja omenat. Ja kuka mahtaa olla innoissaan!! Harmi vain, että pakastin on niin pieni.